Marjukan lapsi kuoli kohtuun raskauden lopussa: ”Ajattelen, että lyhyelläkin elämällä on tarkoitus”

Hämeenlinnalaisen Marjukka Nikkolan, 35, esikoinen kuoli kohtuun raskauden lopussa. Sen jälkeen Marjukka joutui käymään läpi keskenmenon ja raskaudenkeskeytyksen, ja usko onneen meinasi loppua. Edessä oli kuitenkin vielä suuria yllätyksiä.

Marjukka haki vertaistukea lapsikuolemaperheille tarkoitetusta Käpy ry:stä ja puhui tunteistaan läheistensä kanssa.
Marjukan lapsi kuoli kohtuun raskauden lopussa: ”Ajattelen, että lyhyelläkin elämällä on tarkoitus”

Hämeenlinnalaisen Marjukka Nikkolan, 35, esikoinen kuoli kohtuun raskauden lopussa. Sen jälkeen Marjukka joutui käymään läpi keskenmenon ja raskaudenkeskeytyksen, ja usko onneen meinasi loppua. Edessä oli kuitenkin vielä suuria yllätyksiä.

Elämä ei voisi olla onnellisempaa. Näin ajatteli 27-vuotias Marjukka Nikkola heinäkuussa vuonna 2009. Esikoinen oli syntymässä hetkenä minä hyvänsä, ja Marjukka ja hänen miehensä Marko olivat päättäneet mennä naimisiin vauvan ristiäisissä, häiden oli tarkoitus olla yllätys vieraille.

20. päivänä heinäkuuta Marjukka ja Marko kävivät kirkkoherranvirastossa hakemassa häitä varten esteettömyystodistukset. Sen jälkeen Marjukka lähti tilaamaan hääkarkkeja ja meni neuvolaan rutiinitarkastukseen.

Puolen tunnin kuluttua hääkarkkien ostamisesta kaikki romahti. Neuvolan täti ei kuullut vauvan sydänääniä. Marjukka lähetettiin taksilla Kanta-Hämeen keskussairaalaan.

– Soitin matkalla miehelleni ja kerroin, että Topiaksella ei ole kaikki hyvin. Uskoin olevani menossa äkkiä synnyttämään, jotta lapsi saadaan pelastettua.

Vasta lääkäri kertoi Marjukalle musertavat uutiset: valitettavasti mitään ei ole tehtävissä. Topias, kuten vanhemmat vauvaa kutsuivat, oli kuollut kohtuun raskausviikolla 38.

”Minulle oli tärkeää saada pitää lasta lähelläni”

Marjukka alkoi huutaa täyttä kurkkua. Kätilöitä säntäsi huoneeseen. Yksi heistä otti Marjukkaa kädestä kiinni.

Lääkäri sanoi, että käynnistetään synnytys saman tien. Marjukalle annettiin lääkkeet ja häntä kehotettiin menemään istumaan sairaalan odotusaulaan.

– Kieltäydyin. En halunnut nähdä onnellisia äitejä.

Marko tuli Marjukan tueksi sairaalaan. He viettivät yön perhehuoneessa, jossa Marjukka havahtui tuon tuosta alkaviin supistuksiin. Joka kerta herättyään hän luuli nähneensä painajaisunta.

Topias syntyi aamulla kello 10. Kuollut lapsi nostettiin äidin syliin.

Tuoreet vanhemmat saivat viettää kolme tuntia lapsensa kanssa. He suukottelivat ja silittivät poikaa. Välillä kätilö ja sosiaalityöntekijä kävivät juttelemassa käytännön asioista, kuten lapsen hautaamisesta.

– Minulle oli tärkeää saada pitää lasta lähelläni niin pitkään kuin halusin.

Kun Topias alkoi muuttua siniseksi, Marjukka ja Marko tiesivät, että nyt on aika päästää irti. He kapaloivat vauvan ja laskivat hänet työnnettävään sairaalasänkyyn. Kapalon läpeen he pujottivat vaaleanpunaisen neilikan.

”Mietin, pystyisinkö enää koskaan nauramaan”

Synnytyspäivän iltana oli kotiinlähdön aika. Muut tuoreet vanhemmat kantoivat mukanaan pientä nyyttiä. Marjukka ja Marko lähtivät kotiin tyhjin käsin.

Marjukan pyynnöstä Markon veli ja isä olivat käyneet hakemassa kotoa pois tuliterät lastenvaunut ja turvakaukalon. Silti kotiinpaluu oli järkytys. Siisteiksi pinoiksi viikatut lastenvaatteet kaipasivat vauvan ihoa, ja nalle pinnasängyn päällä näytti yksinäiseltä.

– Lähdimme ajelemaan Markon kanssa autolla vailla päämäärää. Minun oli vaikea istua synnytyksen jäljiltä, mutta vielä vaikeampaa olisi ollut jäädä kotiin.

Marko yritti pysyä vahvana ja tuki kaikin tavoin puolisoaan. Kolmen päivän kuluttua synnytyksestä Marko pakotti Marjukan pelaamaan minigolfia. Olisi hyvä saada jotakin muuta ajateltavaa.

– Kuljin kentällä etukumarassa, koska minulla oli niin paha olo. Katsoin hyväntuulisia ihmisiä ja mietin, pystyisinkö enää koskaan nauramaan.

Marjukan sikoinen kuoli kohtuun raskauden lopussa.

Marjukka haki vertaistukea ja puhui tunteistaan läheistensä kanssa. ”Minulle oli alusta alkaen tärkeää kohdata suru.”

Kun hautajaisten jälkeen kaikki käytännön asiat oli hoidettu, Marjukalla oli aikaa surulle. Se ryöpsähti päälle ruokakaupan kassajonossa ja musersi mielen iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Marjukan äiti tarjoutui auttamaan vauvan tavaroiden pakkaamisessa, mutta Marjukka halusi tehdä sen itse. Markon kanssa he viikkasivat pienet vaatteet pahvilaatikkoon itkien ja toivoivat, että niille olisi vielä jonain päivänä käyttöä.

– Minulle oli alusta alkaen tärkeää kohdata suru. Puhuin paljon tunteistani läheisteni kanssa. Kun Marko palasi työpäivän jälkeen kotiin, pälpätin taukoamatta.

Tärkeä apu surutyössä Marjukalle oli vertaistuki. Hän liittyi lapsikuolemaperheiden tukiyhdistykseen, Käpy ry:hyn.

– Oli järisyttävä kokemus tajua, että en olekaan suruni kanssa yksin.

Marjukka etsi netistä jatkuvasti myös vastausta kysymykseen ”miksi?”. Syytä ei löytynyt. Kolmen kuukauden päästä saapuneeseen ruumiinavauspöytäkirjaan oli kirjattu ”kohdunsisäinen kätkytkuolema”.

Lapsen saamisesta tuli pakkomielle

Lokakuussa Marjukka palasi töihin suunnittelijaksi Valtion talous- ja henkilöstöhallinnon palvelukeskukseen. Naisvaltaisen työyhteisön kollegat olivat empaattisia, ja työpäivät auttoivat palaamaan takaisin arkeen.

Elämää varjosti Topiaksen menettämisen lisäksi uusi suru. Marjukan 55-vuotias äiti oli sairastunut rintasyöpään, ja hänen vointinsa heikkeni jatkuvasti. Kun Marjukka ja Marko menivät naimisiin pienin menoin marraskuussa, äiti ei enää jaksanut tulla juhliin. Tammikuussa 2010 hän menehtyi.

– Siitä alkoi elämäni mustin jakso. Tuntui kohtuuttomalta, että jouduin hautaamaan puolen vuoden sisällä sekä lapseni että äitini.

Marjukka tunsi kaikenlaisia tunteita, kuten surua, katkeruutta, vihaa, kateutta, lamaannusta ja epätoivoa. Oli raskasta katsoa vierestä, kun muut kolmekymppiset ystävät perustivat perheitä.

– Paras ystäväni tuli raskaaksi noin vuosi Topiaksen kuoleman jälkeen. Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että en pystynyt aluksi iloitsemaan uutisesta. Mietin vain, milloin on minun vuoroni.

Samaan aikaan, kun Marjukka suri oman lapsensa kuolemaa ja kuunteli tuon tuosta ystäviensä vauvauutisia, hän yritti tulla uudelleen raskaaksi.

– Lapsen saamisesta tuli minulle pakkomielle. Ajatus uudesta raskaudesta auttoi jaksamaan ja loi uskoa tulevaan.

Vuoden yrittämisen jälkeen tärppäsi. Marjukka tunsi iloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon kahdeksannella viikolla.

Lääkäri oli huolissaan Marjukan jaksamisesta ja ehdotti, että tämä kävisi juttelemassa ammattilaisen kanssa.

– Sanoin hänelle lakonisesti, että on tässä pahemmastakin selviydytty.

”Aloin uskoa, että onnemme on käännyttävä”

Keskenmenon jälkeen Marjukka tuli uudelleen raskaaksi jo seuraavassa kuussa keväällä 2011. Alkuraskaus sujui normaalisti, ja ensimmäisessä ultrassa kaikki näytti olevan kunnossa. Aikaisempien pettymysten takia Marjukka ei kuitenkaan uskaltanut kertoa raskaudesta vielä julkisesti. Vain lähimmät ystävät ja perhe tiesivät odotuksesta.

Viikolla 20 tehdyssä rakenneultrassa näkyi pieni ihmistaimi, jonka vatsa oli paisunut valtavan kokoiseksi. Lapsivesinäytteessä poikasikiöllä todettiin vakava kehitysvamma, trisomia 18. Sen aiheuttamiin rakennepoikkeavuuksiin sikiö olisi todennäköisesti menehtynyt jo raskauden aikana.

– Tuntui kamalalta joutua tekemään päätös toisen elämän päättymisestä. Etenkin, kun lapsi oli toivottu ja kovasti odotettu. Vaihtoehtomme tuntuivat olevan vähissä: jos lapsi olisi ylipäätään selviytynyt, hänen elämänsä olisi ollut todennäköisesti kivuliasta ja vaikeaa.

– En ole koskaan ollut niin vihainen, kun syödessäni sillä kerralla synnytyksen käynnistävät lääkkeet.

Jos Marjukan elämä oli aiemmin tuntunut harmaalta, nyt siitä katosivat värit. Päivät olivat selviytymistaistelua.

– Kohtukuoleman, keskenmenon ja raskaudenkeskeytyksen jälkeen uskoni onnelliseen perhe-elämään alkoi horjua.

Marjukka ei kuitenkaan luovuttanut, vaan halusi jatkaa yrittämistä. Hän ei jaksanut enää hakea apua vertaistuesta, koska tuntui siltä, että kaikkea oli jo kokeiltu. Marjukka puhui tuntemuksistaan enää lähinnä miehelleen.

Tärkein rohkaisija oli perinnöllisyyslääkäri, jota Marjukka kävi tapaamassa. Lääkäri oli sitä mieltä, että Marjukalla ja Markolla on ollut vain huonoa tuuria. Mitään lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle ei löytynyt.

– Aloin uskoa, että jossain vaiheessa onnemme on käännyttävä. Luovuttaminen ei yksinkertaisesti tuntunut vaihtoehdolta.

Yllätys ultrassa

Raskaustesti näytti vuoden päästä plussaa. Yllätys oli melkoinen, kun ensimmäisessä ultraäänessä lääkäri kertoi, että lapsia on kaksi.

– Olin syönyt raskauden vauhdittamiseksi Clomifen-nimistä lääkettä, johon sisältyy kohonnut kaksosraskauden riski. Ei ollut silti edes käynyt mielessäni, että voisin saada kaksoset.

– Olin tehnyt paljon työtä pelkojeni kanssa. Olin saanut käännettyä ajatukseni siihen asentoon, että etukäteen murehtiminen ei ainakaan auta.

Juhannuslapset, Onni ja Ville, syntyivät 23. kesäkuuta 2013 keisarileikkauksella. Raskausviikkoja oli takana 37.

– En pysty sanoin kuvailemaan sitä onnen tunnetta, kun sain kaksi elävää lasta rinnalleni. Rakastuimme mieheni kanssa niihin pieniin ihmisiin heti.

Kaksosten saaminen oli Marjukan elämän käännekohta. Suru siirtyi taka-alalle, kun arjen täytti kaksi eloisaa vauvaa.

– Lääkäri sanoi, että nyt teillä on ne kaksi poikaa, jotka teidän kuului saada. Tunsin itse samoin.

Kun pojat olivat reilun vuoden ikäisiä, Marjukka sanoi Markolle leikkisästi, että tehdäänkö vielä yksi tyttö. Raskaus alkoi heti.

Marjukka meni ultraan samalle lääkärille kuin edellisessä raskaudessa. Lääkäri tuijotti ruutua ja oli hetken hiljaa ennen kuin hän onnitteli Marjukkaa – kaksosista.

– Olin aluksi järkyttynyt. Mietin, miten pärjäisimme neljän vaippaikäisen kanssa. Nopeasti ilo kuitenkin voitti ja pelot väistyivät.

Aino ja Jussi syntyivät 4. kesäkuuta vuonna 2015 lievästi keskosina, mutta hyvänkokoisina ja terveinä lapsina.

”Yksikään päivä ei ole itsestäänselvyys”

Nyt pihalla nököttää neljä leikkimopoa ja eteisessä on pieniä kenkiä somassa rivissä. Marjukka ja Marko elävät vauhdikasta arkea pian kaksi ja neljä vuotta täyttävien lastensa kanssa.

– En voi kuin ihmetellä, miten hyvin kaikki on. En olisi voinut synkimpinä hetkinäni uskoa, että olen jonain päivänä neljän lapsen äiti.

Isovanhemmat ja päiväkoti ovat perheelle tärkeitä tukipilareita. Neljän pienen lapsen vanhemmille on välttämätöntä, että lähellä on turvallinen hoitopaikka ja auttavia käsipareja.

Marjukka on saanut palautetta siitä, että hän ei valita vaikka häntä välillä väsyttää.

– Ehkä minä ja Marko osaamme arvostaa lapsia nyt eri tavalla kuin olisimme osanneet ennen raskaita kokemuksiamme. Tiedämme, että yksikään päivä lasten kanssa ei ole itsestäänselvyys, Marjukka sanoo.

– Ajattelen, että jokaisella elämällä on tarkoitus, lyhyelläkin. Ehkä Topiaksen tarkoitus oli opettaa minut arvostamaan elämää.

Topiaksen kuva on kehystetty takan päälle Marjukan äidin kuvan viereen. Kuvia vartioivat posliinienkelit.

Nykyään esikoinen tulee Marjukalle mieleen lähinnä haikeina, lämpiminä muistoina. Haudalla käydessään äiti miettii, minkä ikäinen Topias olisi nyt ja miltä poika näyttäisi. Suru ei ole enää musertavaa.

– Opin, että kaikella on tarkoitus. Ja että koskaan ei kannata luovuttaa.

Lue myös:

Tuskainen tie äidiksi: kaksi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa

Laura Honkasalon kolumni: Tyhjyyttään koliseva kohtu

Nanna Mikkonen keskenmenosta: ”Ilman perhettä ja lasta tunsin itseni epäkelvoksi”

Tilaa Annan uutiskirje

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *