Ihmiset ja suhteet

Koti Brysselissä, osa 1: Henkistä maksalaatikkoa

Teksti:
Anna.fi

”Isä, isä! Kato, tuolla edessä oikealla! Hyvä saalis tänään!” Istumme autossa, isä ja poika, ja Johannes, 8, takapenkillä on juuri havainnut viereisellä moottoritien kaistalla Skodan. Ja sehän merkitsee pisteitä. Ei vain siksi, että se on Skoda, vaan siksi että täällä mersujen, rellujen ja sitikoiden maassa kyseinen automerkki sattuu olemaan liki yhtä yleinen kuin liito-orava Suomessa.

Autopelimme säännöt ovat selkeät: pikku-Smart 20, Skoda 50, Ferrari 100 pistettä. Jokaisen matkan päätteeksi pisteet lasketaan ja palkitsemme itsemme ruhtinaallisesti jätskillä, isän rahoilla tietenkin.

Sitkeistä yrityksistämme huolimatta Ferrareita olemme tavanneet vasta yhden ja senkin jo muuttomatkallamme Ruotsissa. Eikä se ollut edes punainen, vaan keltainen.

Jaguarien (70 pistettä) bongaamisen sitä vastoin lopetimme yhteisellä päätöksellä. Homma kävi tylsäksi ja hankalaksi. Sekosimme jatkuvasti laskuissa. Jaguar on nimittäin belgialaisten suosima auto.

Miksi ihmeessä me sitten ajamme ja laskemme pisteitä tällä Brysselistä Leuveniin johtavalla parinkymmenen kilometrin moottoritiepätkällä? Tai oikeastaan seisomme, kaksi kertaa viikossa. On ruuhka-aika ja neljä kaistaa on jälleen tukossa.

Olemme matkalla jääkiekkoharjoituksiin. Mutta oikeasti kyseessä on tietenkin paljon muutakin kuin liikuntaharrastus.

Tässä ympäristössä, maassa, josta muutama viikko sitten on tullut uusi kotimme, sekä lätkä että autojen pisteytys ovat enemmän kuin urheilua ja leikkiä. Ne ovat siltoja menneestä nykyiseen, tuttuja ja turvallisia saarekkeita, ikäväntorjuntavälineitä ja sellaisina yhtä tärkeitä niin seniorille kuin juniorille. Pysyviä poikien juttuja – vaikka automerkit vaihtuvat ja Jokereista tulee Ice Hockey Club Leuven.

Emmekä me ole näine tunteinemme yksin. Pellon laidalla Leuvenissa nukkavierun jäähallin kahvio täyttyy kiekkopuutteessa elävistä suomalaisista, kanadalaisista ja ruotsalaisista. Toki joukossa on myös muutamia belgialaisia, jotka jalkapallohullussa maassa ovat jostain kummasta syystä tähän pohjoiseen lajiin hurahtaneet.

Tunnelma on kodikas ja kotikutoinen. Monissa pöydissä tehdään läksyjä ja syödään eväitä. Vanhemmat tervehtivät ja vaihtavat viikon kuulumisia. Yksi ja sama paikallinen nuori kaveri hoitaa kahviota, teroittaa luistimia ja ajaa jäädytyskonetta. Hän tuntee kaikki, tietää kaiken.

Jäällemeno lähestyy. Munarit, polvisyndit, kyynärit ja muut ja lopulta luistinten nauhat. ”Tuliko tarpeeksi kireelle?”, kysyy isä, kuten asiaan kuuluu, vaikka tietää vastauksen. ”Ihan okei”, vastaa poika ja seuraa kirjoittamatonta käsikirjoitusta.

Olemme keskellä viikoittaista rituaalia ja otamme siitä kaiken irti. Johonkin kauas ulkopuolelle on jäänyt kaikki se, joka viime viikkoina on vyörynyt ylitsemme. Ne vaikeasti lausuttavat kadun nimet, nolot hetket kaupan kassalla, tuskaiset tulkinnat kaiken sortin lupaviidakoissa ja oudot pöperöt koulun ruokalassa. Tämä pukuhuone hajuineen ja äänineen on se kohta maailmassa, jolla nykyisin tunnemme seisovamme tukevasti ja olevamme tilanteen herroja.

Ja kun sessio on ohi ja (molempien) hiki kuivumassa, olemme taas vahvempia jatkamaan sitä mitä sopeutumiseksi kutsutaan. Olemme ravitut henkisellä maksalaatikolla ja karjalanpiirakoilla, valmiina taas aamulla kohtaamaan cous-cousit ja osterit.

Ja valmiina taas bongaamaan sen ensimmäisen belgialaisen Ferrarimme.

Lue lisää: Koti Brysselissä, osa 2: Erilainen isänpäivä

Ellien ps.

Toimittaja Pekka Vänttinen, 45, pakkasi laukkunsa ja muutti perheensä kanssa neljäksi vuodeksi Brysseliin. Hän kirjoittaa kerran kuussa perheensä lbelgialaisesta arjesta.

Teksti: Pekka Vänttinen / A4 Media Oy (21.10.2004)

X