Itsetuntemus

Sirkustaiteilijaksi keski-ikäisenä ryhtynyt Vesa halusi välttää isänsä kohtalon: ”Mielen ei tarvitse antaa rappeutua”

Konsulttina uraa tehnyt Vesa Purokuru, 55, tietää, että kun päälle nelikymppinen perheenisä ostaa yksipyöräisen ja päättää ryhtyä sirkustaiteilijaksi, koville joutuvat niin avioliitto, häpeänsietokyky kuin kehokin.

Teksti:
Mervi Alatalo
Kuvat:
Kuvat Mirva Kakko/Otavamedia

Konsulttina uraa tehnyt Vesa Purokuru, 55, tietää, että kun päälle nelikymppinen perheenisä ostaa yksipyöräisen ja päättää ryhtyä sirkustaiteilijaksi, koville joutuvat niin avioliitto, häpeänsietokyky kuin kehokin.

Vaikka päätös oli nopea – onko toi tarkoitettu aikuisille, mitä se maksaa, okei mä ostan sen – ei se ihan puskista tullut. Jonkinlainen herkkyyskausi oli varmasti meneillään.

– Olin jo miettinyt, että tässäkö tämä elämä menee. Teen töitä ja kasvatan lapsia. Vaikka sain töissä toteuttaa itseäni, olin yhä enemmän alkanut pohtia, mitä itse haluan tehdä, mikä on minun juttuni, mikä minua kiinnostaa, mille haluan palaa, Vesa Purokuru, 55, kertoo.

Yksipyöräisen ostopäätöstä avitti myös lapsuusmuisto, joka aktivoitui, kun Vesa etsiskeli 12-vuotiaalle esikoiselleen lahjaa jyväskyläläisestä sirkustarvikekaupasta. Muistossa polkupyöräilevät pojat kiilailivat toisiaan tyhjällä parkkipaikalla ja se hävisi, joka joutui laittamaan jalan maahan ensimmäisenä.

– Kun katsoin kaupan katonrajassa roikkuvaa yksipyöräistä, muistin, että olin hyvä pyöräilemään.

Kaikki viisi poikaa ja elämänkumppani Sanna olivat keittiössä, kun Vesa esitteli ostostaan. ”Katsokaa, mä ostin tämmösen, kuka haluaa opetella mun kanssa.”

Tyrmistystä seurasi sanaryöppy.

”Nyt iskä on höyrähtänyt lopullisesti.”

”Vesa, kuinka paljon tuohon meni rahaa?”

Lopulta Purokurun perhe päätyi lyömään vetoa. Jos isä oppii kuukaudessa ajamaan yksipyöräisellään nojatuolin ympäri, lapset keittävät kahvit, muutoin isä keittää lapsille kaakaot. Hetkestä on kulunut yli kymmenen vuotta aikaa.

”Jouduin seuraamaan, miten isän mieli rappeutui”

Voisi kai sanoa, että Vesan lapsuus oli hyvä, onnellinenkin. Varhaislapsuuden turvapaikka oli äidin jalkojen seassa toimistopöydän alla. Se oli myös vuonna 1962 syntyneen Vesan hoitopaikka. Perhe omisti Äänekoskella paikallislehden. Elämä oli työteliästä, vapaa-aika vietettiin mökillä eikä sielläkään vetelehditty.

Joskus Vesan ja isän ollessa yökalassa saattoi Keiteleellä puhjeta myrsky, mutta isän seurassa pojan olo tuntui turvalliselta jopa pienessä puuveneessä.

Vesasta tuli koripalloilija. Ei erityisen lahjakas mutta ahkera.

– Välillä on ollut hauska miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos minut olisi viety balettikouluun. Mutta ei sellaista mahdollisuutta ollut. Vanhemmat eivät juurikaan harrastaneet taidetta tai kulttuuria.

Isä oli viisikymppinen, kun vanhemmat myivät yrityksen. Isän elämänsisällöksi tulivat kalastus, mökkeily ja vähitellen myös alkoholi. 18-vuotiaasta lähtien Vesa alistui seuraamaan sivusta, mitä pikkuhiljaa tapahtui. Mökillä Vesa etsi isän piiloja, mutta useimmiten ne olivat liian nokkelia. Kerran poika löysi isänsä hörppäämässä suoraan pullon suusta, auton takakontin ylle piiloon taittuneena. Noustuaan suoraksi isä oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Siitä lähtien virtahepo oli läsnä kaikissa isän ja minun keskusteluissa. Kun puhuimme kalastussäästä tai mökin korjaamisesta, en voinut olla ajattelematta, onko tuo alkoholisti vai ei.

Aikuistuvan pojan elämään tuli kaksi surua. Isän taantuminen ja oma pettymys siitä, ettei hän päässyt isän kanssa mies miehelle -aikuisvaiheeseen.

– Olisin halunnut ihmetellä isän kanssa elämää, väitelläkin.

Alkoholismi parantui vasta siinä vaiheessa, kun isän muisti alkoi heiketä ja muistisairaus eteni niin pitkälle, että isä unohti juomisen.

– Jouduin seuraamaan sitä, miten isän mieli rappeutui fysiikkaakin nopeammin. Se oli muistutus itselleni siitä, ettei niin tarvitse olla. Vaikka keski-ikäisenä fyysinen voima alkaa heikentyä, mieli voi jatkaa kasvuaan. Sen ei tarvitse olla kehoon sidottu.

”Isä joi salaa. Minä harjoittelin salaa sirkusta”

Vedonlyönnin jälkeen Vesa asetteli maalaistalonsa tuvassa Multialla kaksi tuolia selkänojat vastakkain ja alkoi harjoitella yksipyöräisellä tasapainoilua niiden välissä. Alussa reidet kestivät uuttaa liikettä korkeintaan viisi minuuttia kerrallaan. Vesa palasi pyörälleen monta kertaa päivässä.

– Aika nopeasti tajusin, että edistyn ainoastaan harjoitustuntien kautta. Tajusin myös, että haluan edetä tässä mahdollisimman pitkälle.

Työt ja osakkuus konsulttitoimistossa sekä perheen arjen pyörittäminen veivät aikaa. Vesa hankki harjoituspyörät työpaikalleen sekä Jyväskylän- että Helsingin-toimistolle. Niin hän saattoi harjoitella keskellä työpäivää.

Lopulta Vesan oli pakkokin harjoitella muualla kuin kotona.

– Aluksi Sanna varmaan ajatteli, että tuo nyt on noita Vesan omituisia juttuja, kyllä se taas ohi menee.

Sitten alkoivat keskustelut, jotka eivät olleet ihan riitoja mutta eivät kovin miellyttäviäkään.

”Onko sitä pakko harjoitella noin paljon? Olisi tässä varmaan muutakin tekemistä. Tuo ei ole enää tervettä.”

– Syyllistyin keskusteluista. Aloin itsekin miettiä, onko minulla oikeasti lupa ottaa näin paljon omaa aikaa, olen niin paljon työmatkoillakin. Toisaalta koin, että vaimo on aina harrastanut paljon enemmän kuin minä. Parisuhteen dynamiikka muuttui, Vesa pohtii.

– Oikeastihan vaimoni on taiteilija ja vapaa sielu ja minä meillä se järjen ääni. Voimakas uusi harrastukseni tuuppasi roolit uusiksi. Se oli meille varmaan ihan tärkeä dynamiikan vaihdos.

Joka tapauksessa keskustelut tuntuivat Vesasta raskailta, joten hän alkoi elää liikkuvan työn mahdollistamaa kaksoiselämää. Työmatkajärjestelyihin kuului siitä lähtien sopivien harjoittelupaikkojen etsiminen Helsingistä, Tampereelta ja Jyväskylästä.

– Isä joi salaa. Minä harjoittelin salaa sirkusta.

Kai se oli jääräpäisyyttä. Ainakin se oli oppimisen riemua.

– Kun riittävästi nousin ja yritin uudestaan, se palkittiin. Vielä tässäkin iässä pystyin oppimaan uskomattoman hienosti. Nälkä kasvoi.

Kun yksipyöräisellä ajaminen alkoi sujua, Vesa päätti soittaa kaikki puhelunsa pyörän päällä istuen. Tekstiviestin kirjoittaminenkin onnistui, lopulta jopa jonglööripallojen heittäminen. Pienissä tiloissa edestakaisin polkiessa ajatus alkoi vaellella. Mihin tätä uutta taitoa voisi hyödyntää?

Sirkuksessa oppii epäonnistumaan

Jyväskylässä järjestettiin aloittelijoille sirkuskurssi. Paikalle tuli joukko lapsia ja Vesa. Se oli ehkä vähän noloa, mutta aika nopeasti nolostuminen hälveni, kun alettiin hommiin.

– Osasin etu- ja takaperin kuperkeikat. Kaikki lapsetkaan eivät osanneet.

Kurssilla Vesa tutustui liina-akrobatiaan. Siinä katossa roikkuvassa liinassa tehdään temppuja, parhaimmillaan jopa tanssitaan, monen metrin korkeudessa.

– Olin aina ollut huono esimerkiksi leuanvedossa. Ajattelin, ettei käsivoimia vaativa laji voisi olla minun juttuni. Mutta se vaatikin enemmän tekniikkaa kuin voimaa.

Parhaat salaharjoittelupaikat löytyivät sirkuskouluista ympäri Suomen. Siellä Vesa tutustui sirkuslaisiin, jotka paljastuivat avarakatseiseksi väeksi.

– Tällainen vanha mies tunsi etenkin alussa itsensä kummajaiseksi, teki mieli selitellä. Mutta muut olivat, että aijaa, tule tänne, aloitetaan.

Muiden suhtautuminen helpotti häpeää. Sitä, joka etenkin aikuisilla syntyy siitä, kun pitäisi tehdä jotain, vaikkei oikein osaa. Sirkuksessa oppii epäonnistumaan.

– Ajattele nyt vaikka seitsemällä pallolla jonkkaavaa jonglööria. Sellaisia ei ole maailmassa monta. Opittu taito on vaatinut satojatuhansia, varmaan jopa miljoonia epäonnistumisia. Jos aikoo oppia uutta, epäonnistumisen häpeästä on päästävä eroon.

Häpeällä on myös toinen puoli, ja se on ylpeys. Ylpeys siitä, että tekee jotakin poikkeuksellista, ylpeys siitä, että sietää epäonnistumiset ja häpeän.

Vesa Purokuru

”Mietin, tulisiko minusta friikkisirkuksen friikki: vanha rampa mies”

Matka esiintyväksi sirkustaiteilijaksi oli hidas. Ei tullut ahaa-elämystä. Missään ei naksahtanut, paitsi takareidessä, kun reisilihas irtosi kiinnikkeestään ja valahti polvitaipeeseen liukastumistilanteessa klovneriatyöpajassa vuonna 2015. Mutta ei siitäkään mitään erityisiä oivalluksia syntynyt. Paitsi ehkä se, että puolen vuoden pakkohuili ja lihakseen leikkauksen jälkeen jätetyt metallikiinnikkeet olivat merkki siitä, että viisikymppisellä sirkustaiteilijalla ei ole aikaa hukattavaksi.

Sillä kai viisikymppisenä ja vähän rampanakin saa esiintyä sirkuksessa, kutsua ihmisiä paikalle ja myydä pääsylippuja. Vai saako? Saako konsultti alkaa kutsua itseään sirkustaiteilijaksi? Kuinka monta identiteettiä ihmisellä voi olla?

– Kokemuksen karttuessa kasvoi haave omasta sooloteoksesta, johon voisi laittaa kaiken siihen asti kertyneen: haaveet, pettymykset, viisauden… Samalla halusin kertoa oman muutostarinani ja työstää identiteettini muutosta harrastajasta kohti ammattimaisuutta.

Viime vuonna Vesa otti kolme kuukautta virkavapaata ja alkoi valmistella monologiesitystään.

– Huomaan olevani samaan aikaan sekä vaatimaton että kunnianhimoinen. Samalla kun tyrkytin esitystäni ammattisirkukselle, mietin, onko minulla oikeutta siihen, millä lihaksilla esiintyisin. Tulisiko minusta vain se friikkisirkuksen friikki: vanha, rampa mies.

Vesa esitti Veitsenterällä-monologiaan viime helmikuussa Cirkossa Helsingin Suvilahdessa, yhdellä sirkusammattilaisten tärkeimmistä areenoista Suomessa. Esityksessä Vesa käveli parimetrisillä puujaloilla, jonglöörasi kaikilla mahdollisilla talousvälineillä, heitti koripalloa yksipyöräisen päältä ja tanssi neljän metrin korkeudessa liinassa.

Mutta parhaimmillaan sirkus on muutakin kuin lihaksia ja temppuja. Ja siksi Vesa kertoi esityksellään tarinan siitä, miltä tuntuu katsoa sivusta, kun toinen jättää elämänsä elämättä ja mitä tapahtuu, kun haluaa elää omansa jossittelematta.

Cirkon katsomossa naurettiin ja itkettiin. Siihen Vesa salaa pyrkikin.

– Olen harjoitellut paljon yksin ja huomannut kylpeväni usein haikeissa tunnelmissa. Ajattelen menneitä, keskeneräisiä ja rajallisia asioita. Haikeus viehättää ja viihdyttää minua.

Parisuhde on mukautunut uuteen elämään

Sirkus on muuttanut Vesan elämän. Ja vaikuttanut perheen kodin sisustukseen. Keittiön katosta roikkuu yksi liina ja tuvan katosta toinen. Painovoiman uhmaaminen ja sillä leikkiminen on Vesasta edelleen kiehtovaa. Keskipakoisvoima saa akrobaatin pyörähtämään kerta toisensa jälkeen itsensä ympäri. Valkoinen liina tuntuu vatsan ympärillä samaan aikaan kuristavalta ja kannattelevalta. Maahan on matkaa neljä metriä, eikä se tunnu missään. Viidessä metrissä alkaa pelottaa.

– Ilma-akrobatiassa voin kokea painottomuutta, sillä en olekaan käsilläni tai jaloillani kiinni maassa vaan keskivartalostani kytköksissä kattoon, ylöspäin, ilmaan. Se on valtavan ihana tunne.

Toisinaan liina painaa lihasvamman leikkausarpea. Se saa Vesan miettimään, kuinka pitkälle hänen on sirkustaiteilijana mahdollista päästä. Vieläkö ehtii oppia uutta vai alkaako jo pian vaihe, jolloin täytyy keskittyä ylläpitämään tähän mennessä opitut taidot?

Vesa on jo teettänyt itselleen uuden käyntikortin. Vesa Purokuru, organisaatiokonsultti ja sirkustaiteilija. Silti sirkustaiteilijan identiteetin sovittelu jatkuu. Tanssi ja sirkus on tavattu nähdä nuorten ihmisten omaisuutena.

– Perinteisesti ajateltuna ne vaativat todella paljon ihmisen fysiikalta. Minä uskon, että lajiin tulee syvällisyyttä ja merkityksellisyyttä elämänkokemuksen, läsnäolon ja dialogin kautta.

Vesa miettii, voisiko kenties jonain päivänä elättää itsensä sirkustaiteella.

– Ainakin olen nyt onnellisempi kuin ennen.

Parisuhde on mukautunut uuteen elämään. Kun 20-vuotishääpäivä lähestyi, Vesa ja Sanna palkkasivat koreografin tekemään heille tanssin.

– Se oli ehkä paras mahdollinen parisuhdekurssi. Tutustuimme toisiimme uudelleen, uudella kielellä. Esitimme tanssimme Multialla kulttuuritapahtumassa. Teemme toisinaan yhdessä esityksiä, minä vastaan sirkuspuolesta, Sanna tekee musiikin – ja välillä vaihdamme rooleja.

Isän luona esiintymässä

Vesan isä kuoli viime vuonna eikä ehtinyt näkemään poikansa uutta uraa.

Hän vietti viimeiset vuotensa muistisairaiden hoitokodissa, jonne Vesa muutama vuosi sitten vei yhden aiemmista sooloteoksistaan.

Vanhukset tuotiin pyörätuoleissaan katsomaan esitystä. Isän väsynyt pää nuokkui kohti kainaloa. Esiintyessään Vesa näki, että isä piti silmiään kiinni.

– Kerroin esityksessä tarinaa jonglööristä, jonka temppu kaksisataapäisen yleisön edessä epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Palloni tippuivat aina maahan. Kun jonglööri neljännen kerran pyytää laittamaan musiikin uudestaan soimaan alusta, hän onnistuu. Minunkin palloni pysyivät ilmassa. Kerroin, kuinka jonglöörin yleisö nousee hurraamaan ja huutamaan. Jipii!

Ja siinä hetkessä syntyi aivan yhtäkkiä yhteys, jota ei pitänyt enää olla.

– Näin, kuinka isäni nosti päätään, avasi silmänsä ja huudahti ”hyvä hyvä”. Ja laittoi sitten silmänsä kiinni.

Lue myös:

Muuta vähän, saat paljon – Neljä keinoa, joilla parannat elämääsi tässä ja nyt

Vaasalainen Maria jätti työnsä ja rupesi omavaraiseksi: ”Olo on vapaa”

Äidin alkoholismin vuoksi huostaan otettu Kreetta Onkeli: ”Olen itse kokenut äitinä valtavaa epävarmuutta”

X