Julkkikset

Ystävät Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad: ”Lapsena olimme outoja ja ulkopuolisia”

Lapsina he olivat outoja ja ulkopuolisia. Aikuisina heistä tuli maailmanmatkaajia. Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad kertovat, miksi juuri heistä tuli niin hyviä ystäviä.

Teksti:
Laura Koljonen
Kuvat:
Heli Hirvelä/Otavamedia

– En lähde reissuun kenen tahansa kanssa. Minun pitää luottaa toiseen ihmiseen sataprosenttisesti. Juuri siksi olen aiemmin tehnyt töitä lähinnä yksin, Meeri Koutaniemi sanoo reissutoverinsa Arman Alizad vierellään.

Lapsina he olivat outoja ja ulkopuolisia. Aikuisina heistä tuli maailmanmatkaajia. Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad kertovat, miksi juuri heistä tuli niin hyviä ystäviä.

Millainen on hyvä ystävä?

Jos asiaa kysyy kahdelta dokumentaristilta, Meeri Koutaniemeltä ja Arman Alizadilta, vastaus on, että riippuu tilanteesta.

Joskus hyvä ystävä tajuaa, että toinen on huonolla tuulella ja antaa tilaa. Joskus hyvä ystävä jaksaa istua tuntikausia hiljaa yhteisellä aterialla. Joskus hyvä ystävä ei ole millänsäkään siitä, ettei toisesta kuulu mitään pieneen ikuisuuteen.

Todennäköisesti hyvällä ystävällä on myös samanlaiset arvot ja elämänasenne.

Vapaa-aika erakkona

– Olemme Armanin kanssa yksinäisiä susia, Meeri sanoo.

– Tämä työ, jossa olen kuvausmatkoilla viikkoja, jopa kuukausia putkeen, muuttaa ystävyyden luonnetta. Mitä enemmän olen poissa, sitä enemmän ihmiset vetäytyvät elämästäni. Ne, jotka ymmärtävät elämäntapaani, ovat jääneet.

– Ja niistä tulee läheisimmät ystävät, Arman jatkaa.

Entisessä elämässään hyvinkin aktiivista sosiaalista elämää viettänyt räätäli sanoo erakoituneensa täysin niiden vuosien aikana, jolloin hän on tehnyt tv-ohjelmia ja matkustanut ympäri maailmaa.

Meeri Koutaniemi on yksi palkituimpia kuvajournalistejamme. Hän on ottanut kuvillaan kantaa muun muassa naisten sukupuolielimiä silpovaan perinteeseen.

Arman Alizad on tuttu vielä suuremmalle yleisölle. Hän on tehnyt matkailuohjelmia kuten Kill Arman, Arman ja viimeinen ristiretki sekä dokumenttisarjan Arman Pohjantähden alla.

– Kohtaamiset töissä riittävät minulle. En viihdy paikoissa, joissa on ihmisiä. Tuntuu vaikealta poskipusutella ja kertoa kuulumisia ihmisille, joita en tunne ja joita eivät minun kuulumiseni välttämättä kiinnosta, Arman perustelee.

Vapaa-aikansa hän viettää kolmen tyttärensä kanssa.

– Kun tulen työmatkalta, ensimmäinen halaus lapsilta muuttaa kaiken. Matkojen jälkeen pääni on edelleen kuvauskohteessa, mutta kun näen lapset, palaan arkeen. He tuovat mieleeni tutut maisemat, tuoksut ja äänet.

Meeri palautuu töistä siivoamalla laatikoita, uimalla ja viettämällä aikaa tuoreen miesystävänsä, muusikko Sami Yaffan kanssa.

Intuitio yhteistyöstä

Ensimmäisen kerran Meeri ja Arman tapasivat kolme vuotta sitten. Meeri kuvasi Armania Työmaana maailma -nimiseen lehteen espoolaisella kaatopaikalla.

– Ihmettelin, miksi Armanilla on valkoiset kengät sellaisessa paikassa. Sitten tajusin, ettei hän välitä.

Valokuvaaja ei tiennyt kohteestaan mitään.

– En ollut koskaan katsonut Armanin ohjelmia, sillä minulla ei ole ollut televisiota 12 vuoteen, Meeri sanoo.

Kaatopaikkakeikan jälkeen Meeri kuuli Armanista seuraavan kerran vuosien 2014 ja 2015 vaihteessa, kun sai tältä tekstiviestin, jossa toivotettiin hyvää joulua.

Meeri vastasi toivotukseen ja lisäsi, että hänellä on intuitio: he tulevat tekemään yhteistyötä.

Tekstiviestivaihdosta ei mennyt kauaakaan, kun he alkoivat suunnitella kirjaa. Syntyi projekti Riisuttu Suomi. Siinä kuvattiin ihmisiä, jotka katsovat samaa ilmiötä eri näkökulmista. Esimerkiksi seksityötä käsiteltiin sekä ostajan että myyjän kannalta.

Yhteistyö sujui, joten se jatkui. Työtoveruus muuttui ystävyydeksi.

Meeri ja Arman suuntasivat ulkomaille tekemään projektia Pahan jälkeen. Syksyllä alkanut tv-sarja ja Kiasmaan koottu näyttely kertovat ihmisistä, jotka ovat selvinneet rankoista kokemuksista.

Suomessa he kuvasivat naista, jolla on synnynnäinen luustonhauraussairaus, Thaimassa kaatopaikalla asuvia burmalaisia, Intiassa naista, jonka oma isä yritti tappaa heittämällä happoa naisen päälle ja Norjassa Utøyan saarelta Breivikin iskusta selvinneitä nuoria.

– En lähde reissuun kenen tahansa kanssa. Minun pitää luottaa toiseen ihmiseen sataprosenttisesti. Juuri siksi olen aiemmin tehnyt töitä lähinnä yksin, Meeri sanoo.

Matkoilla ystävästä oppii paljon. Etenkin ääriolosuhteissa, kun ympärillä ei olekaan enää tuttuja ja turvallisia ympyröitä vaan epävarmuutta ja jatkuvaa säätöä.

Keniassa kuvausryhmä autoineen jäi rankkasateiden takia kiinni mutaan. Ajomatkaa oli jäljellä kolme tuntia.

Neljän hengen seurue työnsi autoa tunnin. Sade yltyi. Seurue jatkoi työntämistä. Lopulta muta ulottui Meeriä ja Armania reiteen. Tonneja painava auto vajosi koko ajan syvemmälle ja syvemmälle.

– Olin sitä mieltä, että meidän kannattaisi nukkua autossa. Aamulla joku tulisi hinaamaan meidät pois, Meeri sanoo.

Mutta Arman ei luovuttanut.

– Hän huusi kerta toisensa jälkeen, että nyt ei luovuteta. Nyt ei luovuteta!

Kolmen tunnin työntämisen jälkeen auto liikahti. Matka jatkui.

– En suostunut nukkumaan autossa. Olen niin mukavuudenhaluinen, Arman sanoo ja virnistää.

Meeri on vaikuttunut Armanin periksiantamattomuudesta. Arman arvostaa Meerissä naisen kykyä omistautua sille, mitä tekee.

– Meeri on käsityöläinen, kuin seppä. Jostakin innostuttuaan hän on valmis näkemään älyttömän paljon vaivaa, Arman sanoo.

Mutta nämä piirteethän kertovat enemmän heidän tekemästään työstä kuin heidän ominaisuuksistaan ystävinä, vai kuinka?

Molemmat katsovat hölmistyneinä toisiinsa.

– Minulle ihminen on sitä, mitä hän tekee, Meeri vastaa.

Kiusaaja ja kiusattu

Taustojensa perusteella Meeri ja Arman ovat lähtöisin aivan eri maailmoista.

Arman varttui Iranissa kahdeksanvuotiaaksi asti. Vuonna 1979 perhe muutti Yhdysvaltoihin pakoon islamilaisten vallankumousta. Vuoden kuluttua matka jatkui Suomeen ja Espooseen.

Meeri on kuusilapsisen perheen kuopus Kuusamosta. Erilaisista taustoista olevia yhdistää tunne ryhmän ulkopuolelle jäämisestä ja siihen liittyvät kiusaamiskokemukset.

– Juuri kun olin luonut omat sosiaaliset ympyrät Yhdysvalloissa ja oppinut kielen, isä tuli kertomaan, että muutamme. Pelkäsin. Mietin, saanko kavereita, Arman sanoo.

Arman ei halunnut jäädä ulkopuoliseksi, joten heti, kun hän havaitsi mitään koulukiusaamiseen viittaavaakaan, hän pelästyi.

– Ylä- ja ala-asteen vaihteessa osallistuin hetken kiusaamiseen, jotta minua ei kiusattaisi, Arman myöntää.

Kiusatessaan hän tunsi kuuluvansa porukkaan. Parin kuukauden kuluttua hän tajusi, ettei halunnut kuulua sellaiseen porukkaan.

– Olin ihan erilainen kuin luokkakaverini. He olivat kotoisin vauraasta Westendistä ja suuntasivat lukion jälkeen oikikseen, lääkikseen ja valtsikaan. Minä olin se kaveri, joka tykkäsi Darth Vaderista, roolipeleistä ja halusi pukeutua velhoksi.

Meeri puolestaan oli koulukiusattu.

– Pidin koulusta, mutta luokkakaverini eivät sopeutuneet minuun tai siihen, mitä halusin tehdä.

Puolensa Meeri osasi pitää. Sanallisella nokkeluudella hän ei pärjännyt, mutta fyysisesti hän pystyi antamaan takaisin samalla mitalla.

– Olin sekä kiusattu että takaisinkiusaaja, hän sanoo.

Meerin perheessä taiteellisuuteen kannustettiin. Armanin isä taas oli sitä mieltä, että korkeakoulutus on ehdoton. Tottuminen siihen ajatukseen, että hänen poikansa valitsi räätälin ammatin, kesti hetken.

– Isälläni ei ollut ymmärrystä luovasta alasta ennen kuin hän näki, että voin tienata sillä elantoni.

Huumori on selviytymiskeino

Julkisuudessa etenkin Meeristä välittyy hillitty, jopa vakava, kuva. Armaninkaan ohjelmissa ei varsinaisesti hassutella. Se ei ihmetytä. Aiheet, joita he nostavat esille, ovat kaukana hassusta tai huvittavasta.

Yksi olennainen osa ystävyyttä on kuitenkin huumori. Ja rankka työ vaatii rankan huumorin.

– Työssä kohtaamamme asiat ja kokemukset vain kierouttavat ja synkistävät sitä, Meeri sanoo.

Hän ei halua julkisesti vitsailla työnsä teemoista, mutta kahdestaan Armanin kanssa läppä lentää.

– Huumoriimme liittyy tietynlainen tabuttomuus. Huumori on myös selviytymiskeino. Sen olemme huomanneet matkoillammekin. Lisäksi huumori yhdistää meidät kuvattaviimme. Kun ihminen pystyy nauramaan itselleen, se rikkoo jään. Joka kerta, Meeri selittää.

Mikä ystävässä sitten ärsyttää?

– Armanin tapa räpeltää koko ajan kännykkää, Meeri sanoo ja viittaa ystäväänsä, jonka edessä lepää puhelin.

– Ajattele, etten ole koskenut puhelimeen koko aikana. Olen vain hivellyt sitä, Arman sanoo.

Ja kyllä hänkin keksii ärsyyntymisen aiheita.

– Meerin kanssa syöminen on hauska kokemus – kerran. Intiassa tilasin aina vain itselleni, sillä jos tilasin Meerin kanssa samaan aikaan, sain ruoan vasta sitten kun hänkin. Ennen tilausta Meeri vaihtelee annoksia, kysyy kaikki käytettävät mausteet ja tiedustelee, miten ruoka on valmistettu. Siinä menee ikuisuus.

– Koska minä rakastan ruokaa! Olen kulinaristi.

– Hienoa, että se kulinaristi herää myös aavikolla ja viidakossa. Minulle ruoka on matkoilla vain muonaa.

– Olen tarkka ruoasta myös sen takia, että minulla on ollut pahoja migreenejä. Lisäksi olen kiitollinen jokaisesta aterias…

– Niin just, Arman keskeyttää.

– Yrität naamioida maailman ärsyttävimmän tavan kiitollisuuteen.

– Mutta minä olen todella kiitollinen, Meeri inttää.

– Joo, uskon, Arman sanoo.

Iloitse etuoikeuksistasi

Ahdistus maailman tilanteesta. Syyllisyys omasta etuoikeutetusta asemastaan. Huono omatunto siitä, ettei tee mitään.

Meerin ja Armanin mukaan ajattelutapa on väärä.

– Emme me halua tehdä omalla työllämme kaikista hyväntahdon lähettiläitä, Arman sanoo.

Hänen mielestään autolla ajamisessa, 4 000 euron kellon käyttämisessä tai pitsan syömisessä telkkarin ääressä samalla, kun katsoo ohjelmaa pakolaisleiristä, ei ole mitään pahaa.

– Päinvastoin, pitäisi tuntea kiitollisuutta siitä, mitä itsellä on. Olla iloinen oikeuksistaan ja etuoikeuksistaan. Ja jos tuntee kiitollisuutta, voi käyttää omia voimavarojaan toisten auttamiseksi.

Meeri lisää, ettei maailmantuskasta lamaantuminen auta ketään.

– Kaikki voivat tehdä jotakin. Se ei tarkoita, että pitäisi matkustaa maailman ääriin paikan päälle auttamaan. Kannustan ihmisiä aloittamaan omasta lähiympäristöstään. Tai sitten voi lahjoittaa tärkeäksi katsomaansa kohteeseen. Paikallisilla on keinot auttaa, meillä länsimaissa taas on resurssit, Meeri sanoo.

Meeri ja Arman ovat kuitenkin valinneet tapansa vaikuttaa. Heille se on työ.

– Jotkut näkemäni asiat ovat vaikeita sulattaa, mutta elämä ei ole muuttunut raskaaksi, päin vastoin. Olen alkanut nauttia elämästä ihan eri tavalla, Meeri sanoo.

Armankin on mielestään paljon kivempi kuin vuosituhannen vaihteessa vaihtoehtokanava MoonTV:n julkkiksena. Kanavalla Arman esiintyi itseriittoisesti ja ilkeästi.

– Jos 1990-luvun Arman olisi mukana reissuilla, hän olisi takakontissa jeesusteippiin käärittynä. Joutuisin antamaan sille litsareita, jatkuvasti.

Meeri ilahtuu ehdotuksesta.

– Se olisikin hyvä keino purkaa paineita.

Lue lisää:

Kolmen tytön isä Arman Alizad: Meidän perheessämme ei ole sukupuolirooleja

Arman Alizad: ”Rasismi on mielen laiskuutta”

Haluatko tehdä vapaaehtoistyötä – näin löydät tapasi auttaa

X