Too big to be me

Muuttunut blogiminä

2.3.2018 Teksti: Anna

Anna niin kuin ennenkin

Työpöydän ääressä on aina hetki ottaa selfie vaikka sellaisia otankin takavuosia huomattavasti harvemmin. Muistan ajan kun poseerasin peilin edessä päivittäin ja kamera lauloi. Otin kuvia jokaisesta tekemisestäni ja suupalastani ja siirsin lähes kaiken minkä näin edessäni someen. Siitä alkaa olla aikaa kun pysähdyin viimeksi peilin edessä kuvaamaan tai kun olisin päivitellyt tänne viikon ruokalistaani. Koen, että minulla ei ole enää sellaiseen niin paljon aikaa eikä mielenkiintoa. Blogilla on erilainen rooli elämässäni päiväkirjana kuin ennen, sillä kirjan sisältökin on muuttunut. Siinä missä ennen treenasin ja haaveilin fitnesskisoista, kulutan nyt aikaani täällä koneen ääressä opiskellen. Tiedän, että teille lukijoille yhden ihmisen opiskelutaival ei ole samalla tavalla mielenkiintoista luettavaa kuin vaikka se motivaatio minkä sai treenikuvista ja hyvästä tekemisen meiningistä, joka meikäläisellä oli monta vuotta treenamisen suhteen. Sitä oli nautinnollista raportoida ja hehkuttaa, sillä nautin siitä elämästä silloin itsekin. Ihan samalla tavalla kuin koen nykyisen elämänikin ihanaksi ja onnelliseksi vaikka painopiste on muuttunut työ- ja opiskeluakselilla aikamoisesti. Sisimmiltäni olen kuitenkin sama Anna kuin ennenkin. Olen ihan sama ihminen vaikka mielenkiinnonkohteeni ovatkin vaihtuneet.

Tulisipa se palo opiskeluun

Näin mietin niinä vuosina kun olin poissaolevani yliopistolta ja takaraivossa kaihersi se, että opinnot ovat ihan kesken eikä mielenkiintoa tai voimia riittänyt niiden hoitamiseen. Tiesin aina että en halunnut lopettaa kesken mutta tahti oli todella hidas. Oli kausia kun olin pitkään poissa ja sitten tein taas muutaman kurssin mutta sillä tavalla eteneminen oli hidasta ja vaikeaa. Elämän suurimpia sisältöjä olivat tietysti lapset mutta hyvänä kakkosena tuli treenaaminen ja kaikki siihen liittyvä. Kirjoitin blogia todella aktiivisesti ja kaikki ruokaan ja treenamiseen liittyvä kiinnosti eniten.

Nyt tilanne on päälaellaan. Intoa piisaa opiskeluun mutta kaihoilen aikaa kun keittelin parsat laulaen ja painuin joka päivä salille. Miksi se menee niin, että ihminen aina ”hurahtaa” johonkin ja on aikansa kutakin? Nyt teen paljon mielummin jotain kouluhommaa kun hikoilen salilla, sillä haluan tällä saralla saavuttaa jotain ja päästä eteenpäin. Molemmissa asioissa taitaa olla perimmäisenä syynä se, että niissä on jokin tavoite ja työnteko edistää siihen pääsemistä. Muutama vuosi takaperin se oli mahdolliset fitnesskisasuunnitelmat ja nyt tähtäimessä on valmistuminen. Voisi kai ajatella, että olen aika päämäärätietoinen ja kun asetan jonkun tavoitteen niin se ohjaa elämääni ja ajankäyttöäni voimakkaasti.

Bloggaaminen on osa minuutta

Voisin ehkä elää ilman blogia mutta toisaalta se on minulle hyvin tärkeä väylä ilmaista itseäni, teen sitten mitä tahansa. Rakastan kirjoittamista ja jäsentelen sitä kautta maailmaani. Pidän siitä, että voin tekstien ja kuvien kautta palata johonkin hetkeen. Kun selaan omaa blogiani niin hätkähdyn usein mitä kaikkea ihanaa ja minulle tärkeää olen kuvannut ja kokenut. Ilman blogiani tekisin samoja asioita todennäköisesti ihan omaksi ilokseni. Siksi ajattelen, että jaan ne asiat mieluiten täällä, sillä kirjoittaminen tuottaa minulle iloa. Välillä surkuttelen sitä, että sisältö ei ole sitä mitä moni pitkään lukenut haluaisi mutta sitten mietin, että en voi muuttaa itseäni menneisyyteni vuoksi. Tämä on tätä hetkeä ja elämä vie eteenpäin. Olen onnellinen kasvustani, joka on tapahtunut opiskelujen suorittamisen ohella. Uskon, että tämä rutistus muuttaa loppuelämäni suuntaa ja työelämääni vuosiksi eteenpäin. Olen aina halunnut akateemisen koulutuksen ja nyt olen lähellä tuon tavoitteen saavuttamista. Se tuntuu hyvin palkitsevalta vaikka blogisisältönä opiskeluaika ei olekaan ollut mitenkään raflaavaa.

Toivon kuitenkin, että meikäläisen taival on ehkä innostanut myös teitä työelämän ja opiskelun saralla samalla kuin itseänikin. Ehkä joku teistäkin on jatkanut itsensä kehittämistä omalla tavalla samalla, kun minä höyryän täällä kursseistani ja dediksistäni 😉

Kommentit (5)

Hei Anna,

En ole koskaan aikaisemmin kommentoinut sinulle, vaikka olenkin lukenut blogiasi jo monta vuotta ja seurasin sinua tänne anna.fi:hinkin mukaan lukemaan. Pidän tavastasi kirjoittaa ja ajatuksistasi – koska ne ovat aitoja ja käsittelevät elämää sellaisena kun se on. Siinä missä itsellenikin on urheilu ollut aina tärkeä asia elämässä ja parhaimmillaan se oli ykkösprioriteetti ja kaikki muu järjestettiin sen ehdoilla. Kun ihminen kasvaa ja elämään tulee muita asioita, kuten opiskelu yliopistossa, niin yksinkertaisesti sitä vain huomaa, että jostain on tingittävä, jotta joku toinen asia saa tilaa elämässä. Aika aikaansa kutakin ja sitten kun koulu on pulkassa, niin jää aikaa ja energiaa muuhunkin kuten urheiluun. Ja onhan se kiva, että aikaa siihen ei tarvitse ottaa hampaat irvessä, vaan se tulee ilman lisäjärjestelyä. Motivoituukin eri tavalla, kun ei tarvitse pakottaa itseään. Tsemppiä gradun vääntöön – sitä itsekin teen tällä hetkellä ja myönnettäköön, että urheilu ei ole ykkösprioriteetti, kun deadlinet paukkuu ja on saatava tekstiä paperille. Jotenkin sitä jaksaa sen voimalla, että tietää sen kohta olevan ohi. Jos nyt hölläilee, jatkuu se ”takaraivossa kolkuttaminen” vain pidempään. Se on valmis sitten kun se on palautettu ja sen voimalla ainakin minä jaksan nyt painaa! 🙂

Moikka! Tunnistan itsessäni samankaltaisuutta. Opiskeluaikoina sinkkuna viihtyessäni keskityin kouluun, viikonloppu töihin ja reenasin kovaa säännöllisesti. Suoriuduin kaikista kolmesta loistavasti. Koulun loputtua keskityin töissä käymiseen ja parisuhteeseen. Kovaa reenaaminen on hieman jäänyt, sillä en enään ole halukas heräämään aamuisin lenkille ja menemään myöhään illasta vielä salille. Haluan iltaisin yrittää saada edes hetken yhteistä aikaa mieheni kanssa. Tuntuu, että elämä on nykyään niin hektistä, että helposti ne yhteiset hetket jää. Täytyisi käydä töissä, opiskella lisää, reenata, harrastaa, nähdä ystäviä, viettää parisuhdeaikaa, kenties myös viettää aikaa lasten kanssa (jos näitä löytyy), omaa aikaa, kaunistautumisaikaa, lukea kaunokirjallisuutta….. nykyihmisen paineet ajankäytöstä ovat valtavat! Täytyy vaan tehdä kaikkea sopusuhtaisesti niin, miten oman elämän aikatauluun sopii.

Täällä yksi, joka on lukenut blogiasi aivan sen alkutaipaleelta asti. Voin samaistua täysin siihen, että elämän eri vaiheissa eri asiat kiinnostavat – ja tietenkin se heijastuu myös blogiisi! Toista maisterintutkintoa täysipäiväisten töiden ohessa tekevänä löydän yhtälailla inspiraatiota opiskelupäivityksistä kuin aikoinaan salipäivityksistä liikunnan motivoimiseksi. Omalla kohdallani olen kuitenkin oivaltanut, että älykkyys on niiiiiiiiin paljon seksikkäämpää ja mielenkiintoisempaa kuin tiukka ulkokuori. Onneksi minusta näin, sillä olen nykyisin itselleni kilojen suhteen armollisempi. Esikuvinani pitämät ihmiset ovat niitä jotka ovat saavuttaneet haaveensa ja koetelleet rajojaan oppiakseen ja ymmärtääkseen enemmän. Ei enää niitä jotka punnitsevat parsakaalinsa. Sinä olet tässä hyvä esikuva monelle.

Pitkään olen lukenut blogiasi ja saanut siitä fitnessharjoitteluaikanasi paljon motivaatiota omien elämäntapojen parantamiseen. Silloin teinkin muutoksia, jotka seuraavat edelleen pysyvästi elämässäni ja tuovat hyvinvointia jokaiseen päivään. Olen myös seurannut ihastuneena viimeisintä raskausaikaasi ja vauvakuumeillut oikein urakalla. Kuitenkin itselleni kaikkein eniten motivoivat ja eteenpäin tsemppaavat postaukset ovat olleet näitä opiskelupostauksia. Ne loivat uskoa, että minäkin jaksan puurtaa omat yliopisto-opintoni läpi ja palautinkin kuukausi sitten graduni. Muutama kurssi jää vielä odottelemaan vuoden päähän, koska nyt on oma aikani keskittyä kohta puolin syntyvään esikoiseen. Innolla seuraan sinun graduprojektin ja viimeisten kurssisuoritusten etenemistä luoden samalla uskoa siihen, että vuoden päästä läpäisen ne loput omista kursseista ja saan maisterinpaperit takataskuun. ÄLÄ siis yhtään huoli siitä, että vuosien myötä aiheet vaihtuvat. Sitähän elämä on ja taatusti jokainen kirjoittamasi postaus antaa lukijoille jotakin!

Jatka ihanaan omaan aurinkoiseen tapaasi! Mukavaa keväänalkua ja tsemppiä opiskeluiden loppurutistukseen!

Moikka Anna! 🙂 Piitkäaikaisena lukijana ainakin minua kiinnostaa tapasi kirjoittaa ajatuksistasi ja arjestasi omalla tyylilläsi. Blogissasi on aina ollut tietynlaista elämänmakuisuutta ja asennetta, josta pidän. Treenaaminen ja siitä yksinomaan lukeminen ei ole koskaan ollut itselleni Se Juttu, eikä mikään yksi tietty blogiaihe muutoinkaan, vaan se kokonaisuus kaikkinensa. On ihana asia että elämä menee eteenpäin, ja kirjoituksiasi on edelleen mukava lukea! Jatka vain jatkossakin just siten kuin hyvältä tuntuu, luontevaa tekstiä lukee mielellään ja täällä on helppo viihtyä. 🙂 Aurinkoa ja poveria kevääseen! T. Minni

Hei Anna,

En ole koskaan aikaisemmin kommentoinut sinulle, vaikka olenkin lukenut blogiasi jo monta vuotta ja seurasin sinua tänne anna.fi:hinkin mukaan lukemaan. Pidän tavastasi kirjoittaa ja ajatuksistasi – koska ne ovat aitoja ja käsittelevät elämää sellaisena kun se on. Siinä missä itsellenikin on urheilu ollut aina tärkeä asia elämässä ja parhaimmillaan se oli ykkösprioriteetti ja kaikki muu järjestettiin sen ehdoilla. Kun ihminen kasvaa ja elämään tulee muita asioita, kuten opiskelu yliopistossa, niin yksinkertaisesti sitä vain huomaa, että jostain on tingittävä, jotta joku toinen asia saa tilaa elämässä. Aika aikaansa kutakin ja sitten kun koulu on pulkassa, niin jää aikaa ja energiaa muuhunkin kuten urheiluun. Ja onhan se kiva, että aikaa siihen ei tarvitse ottaa hampaat irvessä, vaan se tulee ilman lisäjärjestelyä. Motivoituukin eri tavalla, kun ei tarvitse pakottaa itseään. Tsemppiä gradun vääntöön – sitä itsekin teen tällä hetkellä ja myönnettäköön, että urheilu ei ole ykkösprioriteetti, kun deadlinet paukkuu ja on saatava tekstiä paperille. Jotenkin sitä jaksaa sen voimalla, että tietää sen kohta olevan ohi. Jos nyt hölläilee, jatkuu se ”takaraivossa kolkuttaminen” vain pidempään. Se on valmis sitten kun se on palautettu ja sen voimalla ainakin minä jaksan nyt painaa! 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *