Naismainen sijoittaja

Nainen, oletko köyhä? Syytä ihan itseäsi. Näin laukovat taloustoimittajat Emilia Kullas ja Ninni Myllyoja uudessa kirjassaan, jossa opastetaan naisia rikastumaan.

Duon viesti on jäätävä: jos naisen euro on 80 senttiä, eläkkeellä se on enää 65 senttiä. Syynä on se, että naiset kouluttautuvat huonopalkkaisille aloille, eivät pyri pomoiksi ja jäävät vuosiksi kotiin hoitamaan lapsiaan. Kaiken lisäksi he syytävät rahansa jälkikasvuunsa sen sijaan, että varmistaisivat itselleen vauraamman elämän sijoittamalla säästönsä viisaasti.

Mutta hei, pliis, eipä unohdeta miehiä! Maailmassa on varmasti montakin kaltaistani äijää, jotka halajavat vaurautta, mutta joilta sijoittaminen ei suju kuin valssi Pete Parkkoselta. Niinpä imaisin Nainen ja rikastumisen taito -kirjan nopeammin kuin Fazerin sinisen suklaalevyn. Hyppelin yli kuivat kaaviot, tylsät taulukot ja vaikeat talousmaailman yhdyssanat ja löysin juuri minulle erinomaisesti sopivan ohjeen:

”Olennaista on ymmärtää, mitä sijoitukseltaan pyytää ja mitä siltä voi olettaa saavansa. Tilanne on vähän sama kuin kampaajalla käynti: jos haluaa näkyvää muutosta, sinun ei kannata sanoa kampaajalle, että leikkaa sentti latvoista. Päätä, mitä haluat, ja tiedä, mihin sijoitat.”

Eli jos haluaa tuottoa, pitää uskaltaa ottaa riskejä.

Ja siitä pääsemmekin olennaiseen kysymykseen: jos kerran haluan näkyvää muutosta ja tuottoa, miksi minulta sitten leikataan vain sentti latvoista?

Siis nykyisin.

Olin 15-vuotias ja mallina Helsingin Kaisaniemessä sijainneessa Pukeva-nimisessä tavaratalossa. Näytöksen takahuoneessa panin merkille tummahiuksisen hiusartistin – niin heitä tuolloin kutsuttiin – jonka jäljiltä mallien päässä jokainen karva oli täydellisessä muodostelmassa. Kolmantena näytöspäivänä kysyin, pääsisinkö hänen asiakkaakseen.

Kävin naisella vuosia. Yhtenä päivänä hän ehdotti, että kynisi niskani lyhyeksi ja vetäisi päälaelleni keskijakauksen. Tein riskisijoituksen, mutta se kannatti. Nousin keskijakauksineni hiusmuodin huipulle.

Tuohon aikaan olin vakioasiakas Postipankin keskustan konttorissa, ja yhtenä päivänä sinne oli ilmestynyt kesätöihin oikeustieteen opiskelija, polkkatukkainen tyttö. Hän huomasi, että minulle on kertynyt mallintöistä pikkuisen säästöjä. Tyttö kehotti sijoittamaan rahat obligaatioihin ja debentuureihin. Niin minusta tuli sijoittaja.

Hiukseni kasvoivat ja sijoitukseni nousivat. 1980-luvun lopussa pörssikurssit olivat huipussaan ja paperilla näytti, että minäkin olin pikkuisen vaurastunut.

Kunnes sijoitusneuvojani valmistui juristiksi ja parturini muutti Amerikkaan, Suomi devalvoi ja pörssikurssit ja asuntojen hinnat romahtivat.

Hetkessä elämä opetti, että säästöt voivat noin vain kadota ilmaan, eikä mihinkään oikeastaan voi luottaa. Hiuksetkin oli pakko leikata itse.

Ei pohjalla toki ryömitty ikuisesti. Pikku hiljaa talous lähti jälleen nousuun, ja löysin uuden sijoitusneuvojan ja parturin.

Annoin pankkiirin ehdotella kaikenlaisia johdannaisia ja uuden parturin leikellä mitä eriskummallisimpia muotoja ja malleja. Otin riskejä ja se kannatti. Lujaa meni sekä säästö- että hiusrintamilla.

Sitten minusta tuli keski-ikäinen.

Viime vuodet ovat olleet yhtä tasalatvaa. Uneksin kyllä ylimääräisestä rahasta, mutta iän ja uusimman laman lannistamana suorastaan välttelen riskejä ja todellisia tuottoja. Olen kuin tyypillinen suomalainen nainen: vähäiset säästöni hupenevat, kun jemmailen niitä korottomalla tilillä. Ihme, etten työnnä pennejä sukan varteen.

Ja vaikka kaipaan näkyvää muutosta, hiuksistani leikataan nykyisin vain se sentti latvoista.

Suhteeni pörssiin ja parturiin on kuin käänteinen kasvutarina. Olisi ehkä syytä katsoa peiliin, mutta ei sinne koko ajan kannata käydä vilkuilemassa. Tässä kypsässä iässä jo tietää, että osakemarkkinoilla tuotot kertyvät vuosikymmenien kuluessa ja kyllä se tukka kasvaa peiliin katsomattakin. Värin vaihtumista on toki kiinnostavaa aika ajoin seurata.