Onnea uudelle takille!

Terve sinulle, arvoisa lukija. Olen Sami Sykkö, uusi kolumnisti palveluksessasi! Tarkoitukseni on tulevina kuukausina kirjoittaa tällä sivulla elämän kauniimmasta puolesta, joskus jopa siitä hiukan loisteliaammasta.

Aloitetaan kuitenkin arkisesti: avataan tavallinen postipaketti ja kurkistetaan sen sisään. Paketin sisällöstä voi nimittäin päätellä paitsi mikä on muotia myös millaisessa maailmassa milloinkin elämme.

Kuulostaako uskomattomalta? Esitän todisteita kolmelta vuosikymmeneltä. Otetaan esimerkkitapaukseksi yksi ainoa perhe, vaikkapa omani.

On vuosi 1955, ja Suomi asuu vielä maaseudulla. Pohjois-Karjalassa maalaistalon kamarissa äitini ihmettelee pääkaupungista tullutta postipakettia. Hän on 8-vuotias ja taivaallisen tietämätön siitä, että Pariisissa Christian Dior on juuri tehnyt historiaa esittelemällä uuden A-linjansa, ja Helsingissä Anttila on avannut ensimmäisen alennustavaratalonsa. Mutta äitini ilahtuu, sillä paketin on lähettänyt hänen serkkunsa Ulla-Maija Helsingistä. Paketissa on serkulle pieneksi jäänyt kääntötakki.

Lähes 60 vuotta myöhemmin äitini muistaa yhä, millainen takki oli: Toinen puoli oli hiekanväristä popliinikangasta, toinen tummanpunaista pehmeää nukkakangasta. Siinä oli huppukin.

Takista tulee kiistaa, sillä myös äidin sisar haluaisi sen – siihen asti äitini on käyttänyt sisarensa vanhoja vaatteita.

Kun äiti menee takki yllään kouluun, kaverit tulevat ihastelemaan ja koskettelemaan uutta vaatetta. Moni onnittelee: onnea uudelle takille!

Vaikea tajuta tänään, mutta 1950-luvun Suomessa uusi vaate oli niin harvinainen juttu, että siitä hyvästä onniteltiin. Onnea uudelle hatulle! Onnea uusille kengille! Onnea uudelle hupputakille!

Sitten on jo vuosi 1981. Olen 11-vuotias ja päässyt ensi kertaa pitkälle ulkomaanmatkalle. Olen lentänyt kesäksi Yhdysvaltoihin harjoittelemaan taitoluistelua. Tuona kesänä lastentarhanopettaja Diana Spencer menee naimisiin prinssi Charlesin kanssa, ja amerikkalainen John McEnroe voittaa ruotsalaisen Björn Borgin Wimbledonissa tennisturnauksessa, mutta meidän perheessämme on tapahtunut paljon jännittävämpää: olen saanut pikkusiskon. Minulla ei ole juuri matkarahaa, mutta yksi ostos on muita tärkeämpi. Haluaisin hankkia vastasyntyneelle siskolleni mekon.

Valmentaja vie meidät ostoskeskukseen, jota kutsutaan Amerikassa nimellä mall. Suomessa ei vielä ole suuria ostoskeskuksia, joissa saattaa yhden katon alla maleksia vaikka koko päivän. Helsingissä Forumin ostoskeskuksenkin paikalla on yhä pieni funkisrakennus, jota kylläkin kutsutaan Forumiksi.

Löydän siskolleni vaaleansinisen mekon, jota koristivat mustikat. Kun tuliaispaketti saapuu myöhemmin kotiin, se on merkkipaalu perheemme pukeutumisessa: ensimmäisen kerran naulakossamme roikkuu suuren maailman tyyliä. Naapuriperheissä sellainen on arkea, koska niissä ollaan jo hyvän aikaa tilattu vaatteita postimyyntikatalogeista. Paketti kerrallaan suomalaiset ovat alkaneet pukeutua hiukan hauskemmin.

Kunnes onkin jo alkukevät vuonna 2013, ja kello on yksi yöllä. Mutta nettikauppa on yhä auki – maailma on nyt 24h. Shoppailen amerikkalaisen vaatevalmistajan sivuilla. Sisarellani on reilun vuoden ikäinen poika, jolle etsin jotain uutta kesäksi. Ja uutta totisesti riittää, sillä muoti on nykyisin osa netin loputonta bittivirtaa, josta hiiren avulla kalastamme parhaat päältä.

Kirjeitä ei enää lähetellä, mutta pakettiliikenne kuulemma kasvaa taas. Nettikaupat postittavat paketteja tilaajille, jotka puolestaan lähettävät kaupoille palautuksia. Tarjolla olisi käytännöllisiä loskakenkiä ja trendikkäitä lenkkareita, mutta myös suloiset, hapsuin koristellut mokkasiinit.

1950-luvulla postin tuoma vaatepaketti oli unohtumaton juttu. Kun 1980-luvulla sai vaatteen maailmalta, se jäi pysyvästi mieleen. Mutta millainen vaatteen pitäisi olla 2010-luvulla, että pikku herra voisi muistella sitä vuosikymmenien päästä niin kuin äitini omaa hupputakkiaan?

Napsautan mokkasiinit pakettiin. Kun kaiken voi nykyisin ostaa yhdellä klikkauksella eikä kukaan enää tiedä, missä tuote on valmistettu tai mistä se tulee, siltä puuttuu historia. Siksi ostoksesta tuskin jää mokkasiineja käyttäneelle pikkupojalle minkäänlaista muistoa. Ellei hän sitten satu jonakin kauniina päivänä, kaukaisella 2070-luvulla, löytämään tätä tuolloin jo ikivanhaa lehtileikettä.

Kuva: SKOY