Kolumnit

Viimeiselle matkalle

Teksti:
Sami Sykkö

Maailmankuulu amerikkalaiskoomikko Joan Rivers kuoli viime talvena yllättäen kesken rutiinileikkauksen – virallisten tietojen mukaan korjauttaessaan äänihuuliaan. Rivershän oli plastiikkakirurgian suuri ystävä.

Kun räävittömistä jutuistaan tunnettu Rivers lähti naurattamaan taivaallisempia yleisöjä, jäljellä oli vielä yksi esiintyminen. Hautajaiset.

Rivers järjesti nekin omalla tyylillään. Hän oli antanut hautajaisistaan tarkat ohjeet. Juhliin oli kutsuttu julkkiksia, ja heitä varten oli levitetty punainen matto. Hollywoodin kuninkaallisia kävi perä perää esiintymässä kollegansa kunniaksi.

Yksi liikuttavimmista numeroista oli paikalla olleiden mukaan se, kun näyttelijä Hugh Jackman lauloi kappaleen Quiet Please, There’s a Lady on Stage – hiljaisuutta, pyydämme, lavalla on lady.

Laulu kertoo naisesta, joka ei ole ihan viimeisintä vuosimallia, mutta lavalla hän yhä laulaa ja ansaitsisi yleisöltä hetken verran huomiota. Sanoissa pyydetään kannustamaan häntä taputtamalla ja nousemaan vaikka seisomaan.

Kuunnelkaa tuo koskettava kappale esimerkiksi Judy Garlandin esittämänä YouTubesta ja ymmärrätte, miten täydellinen lähtölaulu se oli Riversin kaltaiselle oman tiensä kulkijalle, naiselle, joka seisoi vuosikymmeniä yksin lavalla naurattamassa yleisöään.

Entä miksi laulun esitti juuri Jackman?

Koska Rivers oli nähnyt miehen Broadway-musikaalissa ja saanut siitä idean, että australialainen komistus saa luvan laulaa myös hänen läksiäisissään.

Laulun aikana hautajaisvieraat itkivät, nauroivat, pomppivat ja heiluttivat käsiään ilmassa.

Eikö kuulostakin hauskalta lopulta? Siispä: olisiko Riversin esimerkistä mallia meille muillekin?

Naapurillani rouva Könösellä on jo suunnitelmat valmiina. Hän on päättänyt mennä hautaan mustalla sametilla päällystetyssä arkussa, jonka päälle on kirjailtu strasseilla hänen nimikirjaimensa.

Jos meikkitaiteilija Raili Hulkkonen on vielä silloin elossa, Hulkkonen saa meikata rouva Könösen viimeiselle matkalle. Samppanja virtaa ja tango soi, sillä naapurini rakastaa tangon tanssimista.

Hänet puetaan hienoimpaan minkkiturkkiin, jotta ystävättäret itkevät – jos eivät muuten niin harmista – kun arkku ja turkki lasketaan maan poveen.

Toisella kaverillani, eräällä nuoremmalla herralla, on jo hautajaiskappale valittuna ja orkesteri mietittynä. Hän on ajatellut satsata oikein sinfoniaorkesteriin – jos tilillä on kuoleman tullessa tarpeeksi rahaa.

Entä minä? Miten ajattelin lähteä?

Hautajaisia en ole miettinyt, mutta viime metrit olisivat nyt selvillä. Poistun vaatimattomasti mutta tyylillä. En todellakaan halua kuolla kotona – siellä ehtii olla muutenkin. Haluan vetää viimeiset henkoset Musée d’Orsayssa, Pariisissa.

Kuulitte oikein. Tarkalleen sanottuna toisen kerroksen art nouveau -siivessä.

Kaikista tyylisuunnista rakastan nimittäin art decon lisäksi eniten juuri art nouveauta, sen pehmeitä kaaria, luonnonmukaisuutta ja muotojen romanttisuutta ja vapautta.

Viimeisillä voimillani aion raahautua Orsayhin. Vaikka en enää maistaisi mitään, käyn ensin iltapäiväteellä (rakastan iltapäiväteetä) museon kauniissa palatsimaisessa ravintolasalissa. Sitten suuntaan art nouveauta esittelevälle osastolle, jossa on kolme vuodetta. Tarjolla olisi punaisella sametilla päällystetty sänky, mutta se on liian pompöösi. Suomalaisena sitä on enemmän kotonaan vaatimattomammassa miljöössä. Art nouveaun ehkä kovin muotoilijanimi Louis Majorelle on suunnitellut minun viimeisen vuoteeni. Sen päädyssä on metriset kultaiset liljat ja jaloissa kultaiset lumpeet. Vaaleansininen kangas on minulle sopivan vaatimatonta puuvillaa.

Museon sali on 10 metriä korkea ja huipentuu siniharmaavalkoiseen kupoliin. Sitä ajattelin viimeiseksi tuijotella.

Jos tällaisten asioiden miettiminen tuntuu ennenaikaiselta, ei se ole. Ensinnäkin vietän tätä kirjoittaessani syntymäpäiviäni ja vanhenen merkittävällä tavalla: ylitän virallisesti keski-iän.

Toisekseen Musée d’Orsay on entinen rautatieasema ja kaltaiselleni matkailua rakastavalle miehelle se on aika hyvä viimeinen pysäkki

Sami Sykkö

Sami Sykkö on vapaa kirjoittaja ja muotikommentaattori, jonka mielestä taitava räätäli on ihmiselle yhtä tärkeä kuin pätevä lääkäri.

Anna Samille palautetta: sami@samisykko.com

Samin aiemmat kolumnit löydät täältä

X