Xenia's day

Äitiys ja siihen liittyvät pelot

Teksti:

P2270447
Näin toissa yönä painajaista, joka myöhemmin mietittynä liittyi nimenomaan lapsiini ja sellaisiin tilanteisiin, joissa en voi heitä syystä tai toisesta suojella, vaikka kuinka sitä haluaisinkin.
Unessa olimme jossain – emme omassa kodissamme ja näin yhtäkkiä kuinka meteoriitti syöksyi kohti maata. Hmm, unessa tämä oli ihan luonnollista, vaikka toki näin valveilla tuo aika eriskummalliselta kuulostaakin. En nimittäin ole lukenut, saatikka miettinyt tai nähnyt mitään aiheeseen viittavaa pitkiin aikoihin, joten melkoinen mielikuvitus minulla.
Joka tapauksessa. Meteoriitti syöksyi kohti maata ja mieheni oli vieressä tyttäremme kanssa. Samaan aikaan poikani oli kuitenkin ehkä noin 5 metrin päässä olevan pöydän alla (tämä on ihan arkipäivää) ja yritin häntä mennä hakemaan turvaan, mutta en unessa päässyt liikkeelle – vaikka kuinka yritin. Tämä oli siis kuin se vastakohta siitä, että joku jahtaa sinua ja jalat ei toimi – tässä minä yritin päästä toisen lähelle, mutten pystynyt. Heräsin ihan hiestä märkänä ja oli pakko mennä saman tien kurkkimaan molemmat lapset ja vasta sen jälkeen saatoin nukahtaa taas hyvillä mielin.
Tulin tuon jälkeen miettineeksi asiaa ja vielä enemmän sen jälkeen kun olin jutellut raskaana olevan ystäväni kanssa, joka kertoi omista peloistaan raskausaikaan liittyen. Voin väittää, että varmaan aika suuri osa on miettinyt raskaana ollessaan, että ”kumpa olisin viikolla 12, kumpa olisin viikolla 20, kumpa olisin viimeisellä kolmanneksella jne” sen vuoksi, että ajattelee sen huolen katoavan pikkuhiljaa. Tottakai monelle se raskausaika on kaikkein pelottavinta jo senkin vuoksi, ettei sinne vatsaan näe. Kun vauva on täällä, voi sen vointia kuitenkin seurata ihan eri tavoin ja luulen että aika moni on ainakin jossain vaiheessa raskauttaan kokenut niitä päiviä kun vauva on hiljaisempi ja sekös vasta huolestuttaakin.
Mitään raskausajan huolten kirjoa en kuitenkaan tällä postauksella halunut tuoda esiin vaan sen, että huoli on se asia, mikä äitiydessä on ehkä kaikkein kuluttavinta – ja se ei lähde mihinkään pois. Hyvä uutinen on kylläkin se, että sen kanssa oppii elämään – eihän siitä nimittäin mitään tulisi jos ei mistään hetkestä voi nauttia kun takaraivossa kolkuttaa milloin mitkäkin ”mitä jos” – ajatukset.
Mä olen henkilönä sellainen, että mulle kaikkein vaikeinta on ehdottomasti ollut raskausaika. Mä haluaisin nimittäin koko ajan olla kaikesta tietoinen ja jotenkin se etenkin alkuraskaudessa vallitseva tiedottomuus ei vaan sovi mulle. Se lisää mun pelkoja entisestään ja yhdistettynä omalla kohdallani olleeseen verenvuotoon sai se aikaan sen, että pelkäsin koko ajan. Muistan silloin miettineeni, että olisi jotenkin helpompaa kun vatsa olisi läpinäkyvä ja näkisi sen vauvansa koko ajan – siksi varmaan ultrassa ravasinkin alituiseen – pelkoja helpottamassa.
Lasten syntymän jälkeen koin milloin mitäkin pelkoja – huomattavasti vähemmän kuitenkin pojan kanssa. Olen mielestäni aika lungi mamma ja jos kolhuja tulee en ihan heti ala panikoimaan. Toista se taisi olla tytön kanssa kun olin viemässä tyttöä suurin piirtein sairaalaan kun hän ekan kerran kolhaisi kontatessaan päänsä silleen kevyesti nyt jälkikäteen ajateltuna..Mutta vaikka sanonkin, että pelot ja huoli oli kaikkein suurinta lasten elämän alkutaipaleella, eivät ne katoa mihinkään. Itseasiassa mitä enemmän lapsiaan tuntee, sen suurempi se kärsimys on jos heille jotain sattuisi. Ihan puistattaakin ajatella näitä, mutta luulenpa monen teistä ymmärtävän ihan täsmälleen mitä ajan takaa?
Ensin on raskaus, sitten pikkuvauva-aika. Hengittääkö vauva vielä, ei kai ole allerginen, löikö päänsä liian lujaa. Sitten on taaperoikä kun saa pelätä henkensä edestä kun lapsi juoksee täysillä, muttei vielä oikein osaa varoa. Sitten tulee lapsuusikä kun lapsi kiipeilee ja tekee kaikkea sellaista, mikä vanhemman mielestä on uhkarohkeaa. Lasketaan jyrkkiä mäkiä, hypitään korkealta jne. Sitten tulee teini-ikä ja saa pelätä sydän syrjällään sitä pärjäähän lapsi, ei juo itseään umpikänniin jossain bileissä, vaikka sanoikin menevänsä kiltisti kaverinsa luokse. Tai se ajatus, että heihin käytäisiin käsiksi, karmeeta. Huoli varmaan helpottaa siinä vaiheessa kun lapset kasvavat aikuisiksi ja ovat lähempänä sitä mitä vanhempansa siinä vaiheessa ovat – jos eivät vertaisiaan niin lähellä kuitenkin.
Huoleen kuitenkin tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Itseasiassa sitä kautta oppii myös ymmärtämään sen, miten suuresti nuo pienet ihmiset ovat elämääni vaikuttaneetkaan. Rakastan heitä ylitse kaiken, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman heitä. Huoli onkin varmaan oleellinen ja meihin rakennettu mekanismi, joka saa tekemään kaikkensa, jotta heillä olisi kaikki hyvin. Sanonkin tässä kohtaa usein sen vertauskuvan, että kovinkaan monelle en ruokaani luovuttaisi nälkäisenä, mutta lapsilleni antaisin vaikka jokaisen ruoanmurusen. Ottaisin luodin heidän puolestaan ja tekisin mitä vain, jotta he olisivat turvassa. Tässä onkin yksi syy sille, miten sydämeni särkyy jokaikinen kerta kun luen lapsista, jotka joutuvat olosuhteiden pakosta elämään pelossa. Se, miten heidän vanhempansa joutuvat kestämään sitä, että lapsella ei ole välttämättä paras mahdollinen olla, on jotain sietämätöntä ajatella. Miten onnekkaita saammekin olla kun meidän lapsiimme liittyvät huolet ovat kuitenkin todella pieniä verrattuna niin moneen ihmiseen maailmassa. <3
 

Lue myös

X