Xenia's day

Ajatuksia pienestä ihmeestä

Teksti: Anna.fi

Te tiedätte mun luonteen. Kärsimätön, innostuva ja sellainen:2pakko saada kaikki valmiiksi pian-tyyppi”. Tiedätte myös sen, kuinka vaikea mun onkaan rauhoittua, aina tuntuu, että on tuli persuksen alla, vaikka hoppua ei sillä hetkellä olisi minnekään. Tänään mulla on lounastapaaminen kello 12 ja olin päättänyt, että herään samaan aikaan kun aina, sisäinen kelloni herättää mut yleensä aina (myös viikonloppuisin) kello seitsemältä. Mutta sit päätin, että eipä se maailma kaadu jos nukun tänään vähän enemmän, mä olen sen ansainnut kaiken häslingin jälkeen. Nyt makaan tässä juuri heränneenä kone sylissä ja olo on rennompi kuin aikoihin aamusella. Mä asetan itselleni niin paljon paineita aikataulusta, että välillä on hyvä huomata se itsekin ja höllätä. Tänä aamuna halusin kirjoitella kaikista fiiliksistä mitä päässä on kulkenut viimeisen kolmen kuun aikana. Kuinka välillä on ollut todella peloissaan ja välillä puolestaan niin onnellinen, että ei voi edes käsittää.

Tässä kuvassa olen vielä autuaan tietämätön kehossani tapahtuvasta suuresta ihmeestä, sillä tein testin vasta seuraavana aamuna kello viisi. Siinä missä monelle muulle oma hormonitoiminta on tuttu ja kehossa tapahtuvat erilaiset ”oireet” selkeä merkki jostain uudesta ihanasta, mä ajattelin, että ne olisi vain mun oman, vihdoinkin omillaan käynnistyvän hormonitoiminnan merkkejä. Viimeinen pari viikkoa oli kuumottanut, huimannut ja mikä pahinta, rinnat oli niin arat, että oksat pois. Mä heräsin tuona maanantai aamuna siihen fiilikseen, että nyt mä sen teen. Mä muistan kuinka istuin tärisevin käsin vessassa ja luin tuloksen. Siinä oli toinen selkä viiva ja toinen vähän kontrolliviivaa haaleampi viiva. En tiedä miksi, mutta toi viivan vahvuus sai mut asiaa epäilemään ja en uskonut asiaa, vaikka iloinen tuloksesta olinkin. Seuraavina päivinä käytin varmaan yhteensä 50€ muihin testeihin, tein kaikkien valmistajien testejä, edullisia ja kalliimpia ja lopulta se alkoi selkiytymään, että kyllä tuolla masussa jotain nyt on. No, sitten alkaakin tämä perinteinen googlettelu. Onko alkio oikeassa paikassa, mitä jos se onkin tuulimuna yms, ei saa vielä iloita asiasta. Me päätettiinki mennä alkuraskauden ultraan yksityiselle 7+1 viikolla (tai silloin mä sen sain tietää olevan tuota luokkaa, omaan kiertoon perustuen olisin ollut jopa kolme viikkoa pidemmällä), jossa saatiin kuulla, että kaikki on tähän mennessä ok ja sydän sykkii. Tuossa vaiheessa uskallettiin alkaa iloita asiasta vaikka tietysti pelko on vielä alkuraskaudesta suuri. Toisen ultran aika koitti 12 viikolla ja mä menin sinne aivan hermona. Olin taas vaihteeksi lukenut kaikki kauhutarinat niskapoimun koosta, veriseulan tuloksesta ja kaikesta siitä, miten suru on kohdannut tässä vaiheessa. Ihana hetki olikin nähdä tuo pikkuinen siellä potkimassa ja pomppimassa, ja kokokin oli juuri mitä pitikin. Ultrakuvasta näki jo kasvot, silmät, ja kehon, ja tuo pieni ihme alkoi todenteolla iskostumaan omaan päähän. Siellä tosiaan on pieni ihmisenalku, sitä ei ollut voinut vielä siihen mennessä käsittää. Ihan juuri mulla on alkamassa viides raskauskuukausi ja vaikka tiedän, että suurimmalla todennäköisyydellä kaikki menee hyvin, silti tulee aina välillä pientä pelkoa, että onko siellä kaikki hyvin. Tää välivaihe ensimmäisen kolmanneksen väsymyksestä siihen, että tuntee potkuja on melko ”normaalia olotilaa” ja välillä onkin sellainen fiilis, että onkohan siellä nyt ketään. Vessassakaan ei tarvitse juosta yhtä useasti ja vaikka sen sanotaan olevan normaalia, olin mä tästäkin huolissani. Mä oon yrittänyt kuitenkin ajatella sen niin, että murehtiminen on turhaa, asioilla kun on tapana mennä niin kuin on tarkoitettu, enkä minä itse voi pientä ihmettä vahingoittaa elämällä normaalia elämää. Nyt pari viikkoa sitten ostamamme angel sounds doppleri on mulle ollut ihana rauhoittava tekijä ja mitä paras tapa saada myös S mukaan raskauteen vielä kun ei vauvan potkuja tunne. Me itseasiassa lähetettiin S:n mammalle myös pieni nauhoite pikkuisen sydämensykkeestä ja vastaus oli, että ei ole koskaan saanut parempaa sähköpostia!<3 Nyt sitten odotellaan seuraavaa ultraa, joka on tuossa kahdenkymmen viikon tienoilla. Hassua ajatella, että hyvinkin pian on raskaudesta ja puolet takana kun aika on tuntunut menevän samaa aikaa todella hitaasti ja todella nopeasti. Nyt on tosin melko varma olo tosta pienokaisesta jo ja hyvä fiilis kaikin puolin kaikesta tulevasta. Ajatus siitä, kun saadaan oma lapsi syliin on korvaamaton ja kaikin puolin upea, varsinkin kun mä kuvittelin, että mulle tulisi raskautuminen olemaan hankalaa hormonitoiminnan toimimattomuuden vuoksi. Siinä missä muut valitteli kuukausittaisia vaivojaan mä vain toivoin niitä, joten voitte kuvitella, että tuntuu suurelta lottovoitolta olla tässä tilanteessa nyt. Jännityksellä odotamme vahvistusta siitä, että kaikki olisi kunnossa ja uteliaisuudesta haluamme myös kuulla sen, onko kyseessä poika vai tyttö. Mulla on kyllä sellainen fiilis, että pieni poika sieltä olisi tulossa, mutta eihän sitä voi koskaan tietää! 🙂 Mielelläni kuulen teidän ajatuksia ja kokemuksia. Onko muita odottajia, jotka on stressannut sitä, meneekö kaikki hyvin vai onko se vain normaalia äidinvaistoa huolehtia pienestä jo ennen syntymää? Syksyistä keskiviikkoa kaikille!<3

Lue myös

X