Xenia's day

Ajatuksia tulevasta ja vähän muustakin

Teksti: Anna.fi

Välillä mä saatan jäädä pohtimaan tulevaa pitkiksikin hetkiksi. Etenkin ennen nukkumaan menoa saatan mietiskellä sitä, miltä se meidän tuleva sitten oikeastaan näyttääkään. Faktahan se on, että lapsensaanti on elämää mullistava muutos. Yhtäkkiä meitä ihmisiä onkin kahden sijasta kolme ja se ei tosiaan ole vain väliaikaista. Mä usein mietin sitä, miten lapsi tulee muuttamaan meidän elämää. Vastaushan on luonnollisesti, että valtavasti. Juuri tuossa eilen kun mietiskeltiin mahdollista Englannissa oleskelua kesällä, aloin murehtimaan jo nyt sitä, että mikä on paras ratkaisu lapselle. Hah, tai no, tätähän tässä ollaan harrastettu jo tovi;  muutimme Porvooseen, koska saimme samalla rahalla paljon isomman asunnon, jonka lisäksi tukiverkosto on lähellä. Valitsimme itsellemme auton, joka on mahdollisimman turvallinen. Perustimme yhteisen säästötilin, johon säästämme rahaa pahan päivän varalle jnejne. Nämä muutokset ovat kuitenkin minimaalisia suhteutettuna siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yksi suurimmista seikoista on tietenkin se, että lapsen syntymän myötä me olemme vastuussa hänestä aina ja sitä myötä tingimme muun muassa täydellisestä vapaudesta, joka vallitsee jos ei ole ketään huolehdittavaa. Tosin, Maxhan on tätäkin tilannetta jo muuttanut ja oikeastaan lapsen kannalta tilanne on hyvin samantapainen; tosin, lapsi kasvaa koko elämänsä ja ottaa enemmän vastuuta itsestään siinä missä koiruus on aina paljon riippuvaisempi perheestään. Nää ajatukset saattaa kuulostaa joidenkin korvaan kauhean pelottavalta. Toki mullekin tulee välillä pelko persuksiin siitä, että osaanko mä, entä jos sitä, entä jos tätä, mutta aika pitkälti oon ehtinyt asiaa käymään jo läpi raskauden aikanakin. Mä voisin väittää, että ihmisen raskaus kestää 9 kk myös siitä syystä, että siinä ajassa ehtii valmistautua henkisesti kaikkeen siihen, mitä lapsi tuo tullessaan. Tai ehkä pikemminkin valmistautua siihen, että loppupeleissä ei ole omakohtaista käsitystä asiasta ennen kuin se tilanne on tässä ja nyt. Tää on muuten mulle ehkä se vaikein perspektiivi. Se, että mä en voi valmistautua kaikkeen mahdolliseen vaikka kuinka haluaisin. Siinä on vaan annettava omalle stressilleen periksi ja uskottava siihen, että asiat lutviutuu luonnollisesti niihin uomiinsa joihin niiden pitääkin. Mitä ne uomat on, sitä ei voi tietää. Jokainen lapsi on kuitenkin täydellinen yksilö ja vaikka kuinka olisi itse ollut se niin rauhallinen lapsi (arvaatte varmaan, että minä en kuulu tähän kategoriaan), se ei tarkoita, että se pieni jälkeläinen sitä on. Musta on hassua ajatella, että meille on ihan oikeasti syntymässä pieni tyttö, josta vielä kasvaa aikuinen ihminen, jolla on oma persoona, oma uniikki ulkomuotonsa ja täysin uniikki tarinansa. Tän ajatuksen sisäistäminen on vähän hankalaa ja luulen, että se uppoaa täydellisesti tuonne pääkoppaan vasta siinä hetkessä kun pieni saadaan syliimme. Mua ei pelota lainkaan tulevaisuus noin muuten. Mua ei harmita se, että emme voi ottaa ja lähteä yhtäkkiä viikonloppulomalle tai tehdä vain kahdestaan jotain. Mä odotan nimenomaan kaikkein eniten sitä perheen yhteistä arkea ja sitä kun me nähdään pieni lapsemme onnellisena. Nyt Maxin myötä olen huomannut, että mikään muu ei saa mua iloisemmaksi kuin Maxin näkeminen iloisena. Luulen, että tämä on se ydinajatus myös äitiydessä. Sitä yrittää parhaansa mukaan saada lapsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja ne pienet kehityksen askeleet kuten ensimmäinen hymy ovat kuin kultakimpaleita vanhemmille. Kun mä mietin tulevaa, näen vain meidän perheen tekemässä asioita yhdessä. Toki, olen siinä mielessä realisti, että ymmärrän lapsensaannin ja vauvaiän olevan myös rankkaa, mutta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, ettenkö silti nauttisi joka hetkestä. Tästä päästäänkin yhteen aiheeseen mikä mua suuresti ihmetyttää tässä maailmassa. Mua ihmetyttää se, että aina on joku jonka pitää sanoa: ”odotas vaan, sitten kun…” . Tämä pätee muuten kaikkeen. Oon kommenttiboxissa nähnyt niin monen kirjavaa kommenttia kaikesta raskauteen, äitiyteen ja lapsiin liittyvästä, että voisin väittää saaneeni ”materiaalia näille päätelmilleni” aika paljonkin. Tuntuu siltä, että positiivisesti ajatteleva äiti pitää joidenkin mielestä saada alas niistä pilvilinnoistaan keinolla millä hyvänsä. Jos sanotaan, että on ollut helppo raskaus; pitää sanoa, että oota vaan kun synnytys koittaa. Jos sanotaan, että synnytys meni hyvin, joku sanoo, että ootas vaan kun pääsette kotiin. Jos ensimmäinen kuukausi on mennyt paremmin kuin kuviteltu, joku sanoo, että ootas ku vauva kasvaa vähän vanhemmaksi. Jos seuraavatkin kuukaudet menee hyvin, joku sanoo, että ootas kun teillä on kaksi lasta. Jos siinäkin vaiheessa kaikki on mallillaan, joku tulee ja täräyttää, että no, mutta sulla on vaan kaksi lasta. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Mä en käsitä tätä. Tätä en nyt niinkään nosta esiin omasta kokemuksestani vaikka minäkin olen saanut oman osani tästä. Täällä blogissani käy myös tuoreita äitejä joiden mielestä kaikki on mennyt paremmin kun on kuviteltu ja sitten joku töräyttää, että hei, älä ole noin iloinen, ei se kauaa kestä. Miksi, siis miksi? Miksei voida antaa ihmisten nauttia siitä elämästään jos kaikki on hyvin. Jokaiselle, siis aivan jokaiselle tulee niitä vastoinkäymisiä jossain vaiheessa elämäänsä, mutta miksi niitä pitäisi murehtia etukäteen? Miksei voisi nauttia siitä hetkestä ja olla sitten vaikka ”naiivi”, sillä kyllä sitä ehtii siihen tulevaan sopeutua jos asiat huonompaan suuntaan kääntyy. Mua ärsyttää tää asia aivan suunnattomasti. Jotenkin ottaa ehkä kaikkein eniten aivoon siinä se, että samassa tilanteessa olevat naiset yrittävät keinolla millä hyvänsä saada toisen hymyn hyytymään. Ihan ku meininkinä olis se, että hei, älä nyt hemmetti ole iloinen äläkä missään tapauksessa kerro muille, vaan muista, että kaikki tulee menemään tulevaisuudessa paljon huonommin. Jos vertaisi tätä työelämään niin sama tilanne olisi mennä sanomaan juuri ylennyksen sanoneelle, iloiselle ihmiselle, että nauti kun vielä voit, kohta sä saat potkut ja se onkin sitten alamäkeä siitä lähtien. Juttelin tästä ”ilmiöstä” äidin kanssa ja pohdittiin sitä, mistä tää ihmeellinen käytös johtuu. Miksi juuri äitiys ja lapsen hoito yms ovat sellaisia asioita, joissa toisen ilo on toiselta kaikkein eniten pois. Onko se sitten se väsymys mitä äidiksi tullut kohtaa ja siinä hetkessä toisen ”helppo vauva” on hankala niellä. Silti, olen sitä mieltä, että se ei ole syy lytätä muiden iloa alas. Toisen onni ei ole epäonni, fakta kun on se, että niitä ylämäkiä ja alamäkiä tulee kaikille, mutta vain eri aikaan. Sen verran skeptinen olen, että tuli samantien mieleen kuinka tähän voisi joku tulla sanomaan, että hei odota vaan kun sun lapses syntyy, niin sitten säkin ajattelet noin. Mutta ku ei. Tää on asennekysymys jolla ei ole väsymyksen kanssa mitään tekemistä. Niinä hetkinä kun on kaikkein suurin epätoivo ei se sillä hetkellä iloisen ihmisen alaslyttääminen tuo yhtään lisäenergiaa arkeen. Mun ei edes pitäis mennä tähän aiheeseen; kuten huomaatte, tää herättää mussa tunteita suuntaan jos toiseenkin. Joka tapauksessa, mä odotan tulevaa innolla, oli se sitten mitä hyvänsä. Väsymys saattaa painaa, mutta uskon, että me kaksi siitä selviämme vallan mainiosti kun saamme ihmetellä oman tyttäremme kehitystä siinä samalla. Mä haluan jo etukäteen psyykata itseäni pysymään positiivisena myös väsymyksen hetkillä. Ja kyllä, jokaiselle tulee niitä epätoivon hetkiä, mutta niistä pääsee ylös. Asia on tietenkin erikseen jos kärsii vaikkapa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta tämä kirjoitukseni ei luonnollisesti koske tätä. Sairaus on aina sairaus ja siihen tulee suhtautua tarvittavalla vakavuudella, mäkin olen lukenut ties mitä tuosta ja sanonut S:llekin, että pidä mua sit silmällä; sitä on varmaan siinä hormonimyrkyssä niin sekaisin, että ei edes itse pysy tolalla kaikesta heti ensimmäisinä viikkoina. Silloin ne tukijoukot on pelastus ja siksi olenkin niin onnellinen, että niitä tähän ympärille on suotu. <3 Tässä nyt vain vähän ajatuksia kaikesta mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tämä ei ole universaali totuus vaan mun mielipide. Hyvässä hengessä toteutettu keskustelu on enemmän kuin tervetullutta, mutta nämä ”ootas vaan kun”-kommentit voi jättää kirjoittamatta. Pidetään positiivinen mieli yllä ja nautitaan niistä omista saavutuksista ja unelmoidaan tulevasta. Pahan paikan tullen se, että on elänyt hetken niissä ”ruusunpunaisissa pilvilinnoissa” voikin olla pelastava tekijä sillä niihin pilvilinnoihin haluaa tavalla tai toiselle takaisin. Se, että elää elämäänsä nauttien joka hetkestä ja yrittäen löytää positiivisuutta kaikesta ei ole paha asia, vaikka kauhean usein se sellaisena nähdäänkin. ”Sitten kun tiput, niin tiput kovaa ja korkealta”, ”Elämä opettaa” , ynnä muut legendaariset lausahdukset saa mut välillä hymähtelemään jos niitä saan. Se, että joku on positiivinen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ei ole kokenut mitään vastoinkäymisiä. Se vain tarkoittaa sitä, että tämä ihminen on tehnyt päätöksen elää elämäänsä tietyllä tavalla, joka ei ole muilta pois. Itseasiassa, täällä Suomessa tuntuu välillä olevan vallalla käsitys siitä, että ihminen ei ole mitään ennen kuin ”elämä on tätä jollain tavalla koulinut”. Ihan kun meille kuolinvuoteella annettaisiin pisteitä siitä, että ”hyvä Xeni, sä elit elämästäsi 95% hapan ilme naamallasi, nyt pääset paratiisiin”. Nää nyt ei varsinaisesti liity äitiyteen ja lapsensaantiin, mutta hyvin paljolti näihin asenteisiin, mikä joistain ihmisistä kumpuaa Nyt alkaa tuntuu siltä, että punainen lanka katosi jo kauan sitten ja oon jo vähän liian lähellä sitä fiilistä, että oliskohan kannattanut olla tästä asiasta puhumatta.En kuitenkaan koe, että tästä asiasta pitäisi vaieta, se kun on ollut puheenaiheena kaikkien ystävieni kanssa nyt lähiaikoina ja en ole ainut joka tätä ihmettelee. Summa summarum: Mä en malta odottaa tulevaa, sitä että saan pienen elämäämme ja kaikkia niitä asioita joita hänestä seuraa. <3 Odotan jopa sitä väsymystä, mutta ennen kaikkea sitä, että saadaan yhdessä se kokea perheenä ja nauttia joka hetkestä ja kehitysaskeleesta minkä tyttäremme ottaa! Elämä tulee muuttumaan paljon, mutta se on mulle sitä parasta antia. Vaikka vapaus tehdä mitä tahansa, milloin tahansa ei pädekään enää meidän kohdalla, sitä kompensoimaan tulee jotain meille paljon kauniimpaa ja ainutlaatuisempaa. Ihanaa keskiviikkoa teille!<3

Lue myös

X