vaatetus

Asu Budapestistä

8.5.2019 Teksti: Xenia

Tervehdys kaikille. Anoppini lähtee tänään kohti kotia ja sitä myöten lapsetkin palasivat päiväkotielämään viikon tauon jälkeen. Tytölle taisi tulla jo kavereita ikävä kun hän seisoi jo oven edessä valmiina lähtöön kauhea kasa koruja ranteessaan. Voin kertoa, että tämä piirre on ihan jostain muualta kuin minulta. Less is more on tosin ehkä sellainen juttu, jonka minäkin olen omaksunut vasta aikuisiällä. Ai kauhea kun muistelen niitä kaikkia vaateyhdistelmiä, mitä itsekin olen pistänyt päälleni.

15 vuotiaana housut oli kireät kuin viulunkieli ja takapuoli vilkkui aina kyykistäessä. Merkin piti olla miss sixty ja se piti yhdistää värikkääseen huppariin, samansävyiseen kangasvyöhön ja samansävyisiin korviksiin. Siinä oli kyllä yksilöllinen pukeutuminen todella kaukana kun kaikki mentiin samanlaisissa Dakinen repuissa ja sitä ennen repun piti olla Eastpak. Että jos tyttö haluaa pukeutua kaikkiin sateenkaaren väreihin ja pistää kaikki korunsa ranteisiin ja pari tyllihametta vielä päälle niin tehköön juuri kuten parhaaksi näkee. Kyllä hänelle tulee todennäköisesti vaihe, jossa mennään massan mukana ja jos ei, niin hienoa sekin! 🙂

P5030031P5030040P5030030P5030037

ribbimekko: H&M (tämä)

takki: H&M

laukku: Fendi

kengät: Nike

aurinkolasit: Ray Ban

Arki soljuu täällä noin muuten hyvin tavanomaiseen tapaan eteenpäin. Uhmaikäinen poika on 50% aivan ihana ja loput 50% hänen kanssaan saa vääntää kaikesta. Tai no. Ehkä tuo suhdeluku on pikemminkin 20/80. 😀 Ei ole päiväkään etteikö meillä vedettäisi itkupotkuraivareita, mutta jotenkin niihin on kyllä ollut todella paljon helpompi suhtautua toisen kanssa. Kaikki tämä kuuluu kasvuun ja kehitykseen ja se, miten tähän suhtautuu nyt luo pohjaa tulevalle.

Mä olen äitinä aika periksiantamaton. Jos joku asia on meillä kielletty, se on sitä aina. Läpsiä ei voi missään tilanteessa eikä minkäänlainen väkivalta ole koskaan ok, luonnollisestikaan. Poika koettelee nyt rajojaan läpsimällä minua samalla minua silmiin katsoen. Laskeudun yleensä hänen tasolleen sanon tiukasti ei ja selitän, että toisia ei saa lyödä, koska se sattuu. Siinä vaiheessa alkaa yleensä huuli vapista ja hän tulee halimaan. Uhmaikä onkin varmaan aika hämmentävää aikaa lapselle, aivan kuten murrosikäkin.

Mutta nyt kun mietin tytön lapsuusaikaa ei hän oikeastaan koskaan läpsinyt, mutta ai että kuinka monta kertaa sainkin tuta hänen puremastaan. Jokaisella lapsella tämä turhautuminen tuleekin esiin eri tavoin, mutta yhteistä niille on se, että heille pitää opettaa minkälainen käytös on ok ja mikä ei. Loppupeleissä elämä on kuitenkin aika pitkälti nimenomaan kanssakäymistä ihmisten kanssa ja esimerkiksi käytöstavat tekevät todella paljon. Silmiin katsominen, kädestä puristaminen jne ovat asioita, joihin ainakin minä kiinnitän huomiota ihmisten kanssa jutellessa. Ja siis tottakai meidän persoonat ovat erilaisia. Joku on ujompi ja hitaammin lämpenevä ja se on vain rikkaus. Ehkä jollekin tulee sekin yllätyksenä, että mä en todellakaan ole syvimmiltäni mikään extrovertti, vaan itseasiassa aika päinvastoin. Tilanteet, joita en hallitse ahdistavat mua ja tuntemattomien joukossa saatan olla täysin tuppisuu. Siinä on toisaalta myös asia, mitä yritän itsessäni treenata. 🙂

Mitenkä ihmeessä päädyin uhmaiästä introverttiuteen on kysymys mihin en itsekään osaa vastata. Pääkoppa on vaan siitä erikoinen, että yksi ajatus johtaa yleensä toiseen ja se kolmanteen.

Täällä kuitenkin mahtava fiilis kaikesta. Nyt on nimittäin hyvin pian ihan virallisestikin kaksi yritystä pyöritettävänä. Ihan mahtava päästä tekemään hommia myös liikekumppanin kanssa, ideoiden pallottelu on nimittäin useamman hengen voimin huomattavasti hauskempaa ja tuottoisampaa kuin yksin. Tai näin minä sen näen.

Nyt kaffea nassuun ja vielä pari tuntia hommia. Aurinkoista keskiviikon jatkoa kaikille! 🙂