Xenia's day

Elämää kolmen kanssa

Teksti: Xenia

Nyt kun pieni mies on jo yli kuukauden voin antaa jo jotain kommenttia siitä, mitenkä elämä kolmen kanssa sujuu. Näin järjellä ajatellen alussa on tietenkin omat haasteensa (isompien mustasukkaisuus), mutta toisaalta pieni vauva on kyllä vielä sikäli ”helppo”, että hän lähinnä syö ja nukkuu. Toisaalta sit kun hän lähtee liikkeelle ei esimerkiksi mustasukkaisuus liene enää ongelma, eli uskallan jo hieman puhuakin tästä arjestamme ilman, että joudun täysin syömään sanani myöhemmin.

No ensinnäkin mustasukkaisuudesta. Isomman kohdalla en ole huomannut mitään (loogistakin kun hän on sen jo kerran kokenut), pienemmän kohdalla kyllä. Keskimmäisemme on tietyllä tapoin hyvinkin herkkä ja on käynyt selkeästi läpi suuria tunteita. Se yhdistettynä uhmaikään on välillä ollut hyvin vaikea kombo, mutta jo nyt alkaa tasoittumaan. Meillä mustasukkaisuus on näkynyt eniten huomionhakuisena käytöksenä. Aina on joku pipi tai huuto saattaa tulla ihan mistä vain. Olemme pyrkineet kuitenkin huomioimaan häntä ja esimerkiksi mä olen leiponut hänen kanssaan aina kaksin kun se on hänen lempipuuhaansa (taikinan maistelu siis:D). Tytön kanssa me sit puolestaan lakkaillaan kynsiä, piirretään tai tehdään esim kampauksia eli pyrimme osoittamaan huomiota eksklusiivisesti myös vanhemmille lapsille aina kun tilanne sen sallii.

Nyt kun pikkuveljeen on jo totuttu, on keskimmäisemmekin jo kysellyt milloin pikkuveli tulee leikkimään hänen kanssaan ja lisäksi hän käy aina paijaamassa vauvan päätä ihan kun silloinkin kun ei tiedä kenenkään katsovan. Missään vaiheessa mustasukkaisuus ei siis ole tullut ulos vauvaan kohdistuen vaan nimenoman meihin vanhempiin kohdistuvana turhautumisena. Viime kerrasta kuitenkin oppineena ollaan aika hyvin selvitty mielestäni. Pysytty lujana, mutta myös ymmärretty hänen tunteitaan.

IMG_2049

Näin yleisesti ottaen tämä on ollut mun mielestä helpompaa kuin siirtymä yhdestä kahteen. Isommat kaksi nimittäin leikkivät jo keskenään (6 & parin viikon päästä 3v) todella kivasti ja näin ollen en ole kokenut huonoa omaatuntoa siitä kun en voi viihdyttää jompaa kumpaa vaikkapa imettäessäni. Asia olisi varmasti täysin toisenlainen jos ikäeroa olisi vaikkapa niin, että he olisivat 3&2. Täytyy kyllä sanoa, että meille tämä 3 vuotta onkin ollut aivan ihana ikäero – vaikka yritystä molemmista viimisistä tulikin yli 1.5 vuotta eli emme sitä niinkään suunnitelleet (aivan kuten näitä asioita ei koskaan voi suunnitella). Ehkä tämä ikäero oli mun kropallekin se ideaalein.

Ja mitä tulee apuun – sitähän nimittäin riittää. Vaippoja haetaan, sitteriä heilutetaan jos mä olen vaikkapa laittamassa ruokaa ja vauva heräilee (ja haluaa oman ruokansa saman tien – ahh, vauvojen kärsivällisyys:D), vaatteita viedään kaappiin, haetaan harsoja pyytäessä jne. Edelleenkin suloisin tapahtuma oli se kun poika pesi baby bornin peppua vessassa!<3 Toisin sanoen lapset ovat olleet tuosta asiaan kuuluvastaz mustasukkaisuudesta huolimatta hurjan innoissaankin ja vastaanottavaisia enkä kyllä voi mitenkään valittaa heidän käytöksestään niistä muutamasta vaikeasta kotoota lähdöstä huolimatta.

Yleisesti ottaen olo on sellainen, että näin pitikin mennä ja ihan suoraan sanottuna ajatus mahdollisesta neljännestäkin lapsesta on nostanut päätään. Naurattaa nyt se kuinka mietin silloin ensimmäisen lapsen 25-vuotiaana saadessani, että nyt kun ”aloitettiin näin nuorena”, voidaan sit jo tehdä vaikka ja mitä kun ollaan esim 4-kymppisiä. Sitä en kuitenkaan silloin tiennyt, että näitä asioita ei todellakaan ajatella pelkällä järjellä. Tässä on nyt enemmänkin sellainen fiilis, että olen vasta 31, että miksi pitäisi lopettaa jo nyt. Toki ymmärrän sen, että koskaan ei voi tietää, etenkin kun omalla kohdallani kaksi aika pitkää yritystä taustalla. Elämä näyttää, mutta tälle ajatukselle olemme kyllä täysin avoimia. Mua on aina viehättänyt ajatus suuresta perheestä ja siitä, että on paljon elämää ympärillä myös tulevaisuudessa. Toivonkin sydämeni pohjasta että lapsemme haluavat viettää juhlapyhiä kanssamme myös kun heillä on kenties omat perheet. Se ajatus jos mikä vasta lämmittääkin. Lisäksi tietyllä tapaa olen hurjan iloinen siitä, miten jo nyt näen sisarussuhteiden muodostuvan meidän kolmikolle. Sehän on koko elämän pisin suhde ja kaikista riidoistaan huolimatta äärimmäisen tärkeä. Sillä ne riidathan kuuluu asiaan. Ketä muuta muka on yhtä kiva ärsyttää kuin omaa siskoa/veljeä? 😀  He eivät voi siitä mihinkään lähteä vaikka kuinka ärsyttäisikin – etenkään jos ollaan autossa..

Olen kyllä aivan äärimmäisen onnekas kun olen tämän perheen saanut ja siitä muistan kyllä kiittää joka päivä. Siltikin mun täytyy välillä ihan nipistää itseäni ja muistuttaa, että mä olen kolmen lapsen äiti. Justhan mä vasta valmistuin lukiosta ja mietin tulevaisuutta. Ihan uskomatonta miten ne silloiset suunnitelmat ja tavoitteet ovat muuttuneet ja muovautuneet matkan varrella. Sitä se elämä taitaa olla!<3

Lue myös

X