Xenia's day

Elämäni pelottavimmat 24h

Teksti: Xenia

Mistä sitä edes alottaisi kun tuntuu, että viime postauksesta on vuosi, vaikka olenkin sen kirjoittanut viime keskiviikkona. Ig:hen olen kuitenkin päivitellyt enemmänkin ja moni teistä varmaan bongannut että olemme viettäneet pienimmäisemme kanssa muutaman päivän sairaalassa.

Viime viikon keskiviikkoiltana olin istumassa syömään iltapalaa kun kuulin kummallisen äänen hänen huoneestaan. Tiesin saman tien, että hän on oksentanut.  Ensimmäisen kerran jälkeen oli vielä toivoa siitä, että ehkä hän on syönyt jotain sopimatonta, mutta siinä vaiheessa kun kello on aamulla 2 ja me siivoamme sänkyä ja poikaa varmaan 15 kertaa, tajusimme, että meille on rantaunut kunnon vatsatauti ja tietenkin se on iskenyt meistä kaikkein pienimpään.

Yö meni huonosti ja torstaina poika vaikutti jo paremmalta, mutta se taisi olla vain pieni välietappi. Yritin antaa juomaa 10 minuutin välein pieninä määrinä, mutta parikin isoa oksennusta päivässä vei sen verran energiaa, että perjantaina herätessään hän oli tosi väsynyt. Mittasin silloin painon ja se oli sama kuin keskiviikko iltana muutaman ensimmäisen ison oksennuksen jälkeen, mutta onneksi paino ei siis kuitenkaan ollut siitä pudonnut lisää. Oletin, että hän on siis vain väsynyt kaikesta ja sanoin miehelle, että jos hän ei päivän mittaan piristy, viemme hänet tarkastettavaksi iltapäivästä.

Hän nukkui koko aamun ja jatkoi unia sohvalla vielä lounasajan jälkeen ja sit kahdelta kun olin pesemässä hänen pyllyään iski ensimmäinen kohtaus päälle. Jos hänellä olisi ollut kuumetta, olisin olettanut kuumekouristusta, mutta koska näin ei ollut, elämä pysähtyi siinä hetkessä ihan täysin. En koskaan unohda sitä, miltä hän näytti siinä minun sylissäni jäykkänä kuin rautakanki ja silmät taaksepäin pyörähtäneenä. Asetin pojan maahan ja hän alkoi nykiä ja piti kummallista ääntä ja mietin vain mielessäni, että tähänkö hän kuolee. Aivan äärimmäisen ahdistava tilanne, jonka haluan käydä läpi ja päästää siitä irti.

Soitin samaan aikaan miehelle ja huusin, että soita ambulanssi (mun logiikkani oli että sillä saan hänet saman tien kotiin enkä vie aikaa ambulanssisoitolta..) Kaksi sekunttia myöhemmin oli hätäkeskus puhelimen päässä ja poika alkoikin siinä vaiheessa jo virkoomaan ja pitämään ääntä ja oli jälkiunessa. Nostin hänet sit syliin ja odoteltiin miehen kanssa ambulanssia (hän siis on töissä kahden talon päässä) ja kun ambulanssi tuli oli poika jo aika oma itsensä, mutta väsynyt kylläkin.

Otettiin kaikki vitaalotoiminnot ja kaikki näytti hyvältä ja hypättiin sit ambulanssiin ja ajettiin hyvinkäälle ambulanssi ja mies peräkanaa. Siellä sit noin 1,5h jälkeen iski päälle toinen kohtaus joka oli ehkä kaikkein ahdistavin kun yhtäkkiä huoneessa olikin yli kymmenen henkeä ja me luultiin kumpikin, että nyt hän kuolee. Lääkäri tuli kuitenkin huoneeseen ja toi jotenkin rauhan siihen ja saatiin samalla jälkiunen aikana tippa ja nestettä menemään ja loput verikokeet otettua. Hän mainitsi jo silloin, että vatsatauti voi aiheuttaa vastaavia kouristelukohtauksia kuin kuumekin, mutta että hän konsultoi vielä lasten neurologia Helsingin päässä. Viisi tuntia myöhemmin (eli kun lääkkeen vaikutus lakkasi) sai poika kolmannen kohtauksen ja hän sai sit lääkkeeksi sellaista, jonka vaikutusaika on yön yli. Ja hän nukkuikin yön ihan kiltisti kun minä seurasin monitoreja silmä kovana ja luin kaiken maailman tutkimukset vatsatauteihin liittyvistä kouristeluista (näitä on englanniksi yllättävänkin paljon). Niissä mainittiin, että usein kuumekouristuksia on yksi koska lämpöä voi kontrolloida. Mutta vatsatautia aiheuttavan viruksen ollessa kyseessä niitä tulee usein rykelmänä ja sit ne loppuvat yhtä nopeasti kuin alkavatkin. Yritin pitää tätä koko ajan mielessä, mutta luonnollisestikin sitä on ihan fanaattisesti katsomassa milloin seuraava kohtaus tulee. Ja sieltähän se sit tulikin aamusta ja viides heti tunnin sisällä perään. Siinä vaiheessa lääkäri päätti, että siirretään meidät Helsinkiin ja lastenlääkäri lähtee saattajaksi jos poika saisi kohtauksen matkan aikana ja hänelle pitäisi antaa lääkettä.

Siinä vaiheessa me molemmat itkettiin ja minä kysyin lääkäriltä, että tuleeko hän kuntoon ja lääkäri sanoi, että tulee kyllä. Lähdettiin ambulanssin perässä kohti uutta lastensairaalaa ja he laittoivat pillit soimaan heti kun pääsivät sairaala-alueelta pois. Meillä molemmilla ajatus laukkasi ja oltiin ihan paniikissa, että mitä siellä ambulanssissa tapahtuu. Kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin ja päästiin perille just sopivasti kun poika alkoi jo heräilemään lääketokkurassa. Hän mönki siinä sängyssä ja ehti nähdä meidät ennen kuin nukahti uusiksi. Lasten neurologi oli siellä vastassa ja kertoi näitä piirteitä ja mainitsi vielä senkin, että usein taipumus kouristeluun on geneettistä – mieheni on kokenut sellaisen lapsena myös. Jotkut virukset kuulemma ärsyttävät keskushermostoa toisia enemmän ja kohtaukset johtuvat siitä ja ne sattuvat usein juuri tiettynä aikana sairaudessa kun viruskuorma on korkeimmillaan (tutkimuksessa mainittiin kolmas päivä todennäköisimpänä, kuten meidänkin pojan tapauksessa oli).

Jotenkin neurologin puhe vähän rauhoitti vaikka myönnän, että olin siinä aivan paniikissa, että milloin iskee seuraava kohtaus. Ja sit kun poika heräsi aivan tokkurassa lääkkeistä, oli rauhaton, kärttyisä ja muuten vain tosi äkkipikainen, oli aika pitkät viisi tuntia siinä. Kun päästiin osastolle, poika alkoi taas osoittaa väsymyksen merkkejä ja hän pyysi itse päästä sänkyyn. Illasta vielä heräteltiin häntä ja hän oli ihan normaali (toki väsynyt), mutta siis muutos 10 tunnin takaiseen oli valtava. Siinä vaiheessa itsellenikin alkoi tulla sellainen fiilis, että kyllä tämä tästä ja uskalsin lähteä naapurihotelliin nukkumaan (osastolla saa olla yksi vanhempi yötä) kun en ollut viimeiseen kolmeen yöhön juurikaan nukkunut.

Aamulla palasin viettämään isänpäivää sairaalalle samaan aikaan kun poika heräsi ja oli ihana nähdä miten hän oli palautunut edellisestä päivästä. Hän jaksoi jo leikkiä ja kävi aina välillä lepäämässä sängyssä. Vähemmästäkin pieni keho väsyy. Ensin kauhea vatsatauti ja siihen päälle vielä kaikki kohtaukset. Saatiin kuitenkin lääkäriltä lupa lähteä kotiin ja resepti sitä varten jos kohtaus joskus uusii ja pitkittyisi yli viiden minuutin (pojalla ne olivat 2-3 minuuttia pituudeltaan). Hän sanoi, että on hyvin epätodennäköistä, että tämän sairauden aikana niitä tulisi enää, mutta toki se on mahdollista esimerkiksi seuraavalla kerralla kun pojalle iskee kuume tai vaikka nyt se vatsatauti. Ilmeisesti kouristelukohtaukset ovat yleimpiä alle 3-vuotiailla, mutta lakkaavat 5 ikävuoteen mennessä. Ja toki jos nyt sama virus iskee kohdalle niin ehkä se ei enää samanlaista reaktiota aiheuttaisi. Tai mistäs sitä tietää…

Jotenkin yritän nyt kuitenkin käsitellä tätä asiaa niin kuin tässä teen. Puhumalla siitä, käymällä sen läpi ja sit hyväksymällä sen. En halua tunkea tuota ahdistavaa perjantaita mielen sopukoihin ja yrittää olla sitä ajattelemmatta koska silloin se puristaa rintaa vielä enemmän. Elämä jatkuu!<3

Eilen poika oli toooodella väsynyt. Hän nukkui yksien sijaan kolmet päiväunet ja olin aika vainoharhainen. Yölläkin kävin hänen huoneessaan varmaan kymmenen kertaa ja mies samaten. Mietin tässä sellaisen owlet sukan hankintaa, mutta onko se sit hätävarjelun liioittelua, vaikea sanoa. Ehkä kuitenkin olisi kiva käyttää silloin jos toinen on kipeänä. Saisi mielenrauhaa nukkua. Onko teistä kukaan hankkinut sellaista lapselleen?

Tänään poika heräsi kuitenkin aamulla aivan erilaisena. Hän oli jo oma itsensä ja maistoi pari palaa normaalia ruokaakin. Täällä on kyllä annettu hänelle just sitä mitä hän haluaa. Hän on viime viikon alkuun verrattuna kovasti hoikistunut, joten jätski on maistunut ja se on enemmän kuin ok. Niitä ravintoarvoja ehtii miettimään myöhemmin, nyt halutaan vaan energiat takaisin!<3

Hän jaksoi tänään jo odottaa lounasuniaan, eli selkeästi eri kunnossa kuin eilen. Samaa sanoi isänikin joka vietti meidän kanssa eilen päivän kun minua pelotti olla pojan kanssa yksin. Yleisestikin olen niin äärimmäisen kiitollinen siitä, miten vanhempani ottivat kahdesta vanhemmasta lapsesta kopin. En kertaakaan miettinyt sitä, miten he pärjäävät kun tiesin heidän olevan kunnon hemmotteluhoidossa. !<3

Ja koska olen sitä mieltä, että kaikista asioista elämässä voi oppia jotain. Niin tämä olkoon opetuksena tästä – asiat menevät hädän keskellä juuri oikeaan prioriteettijärjestykseen ja kaikki pienet itse itsellemme aiheuttamat murheet katoavat tuhkana tuuleen. Monella asialla ei oikeasti ole väliä, vaikka me sitä kauheasti itsellemme toitotettaisiinkin. Välillä se on hyvä muistaa ja joskus elämä meitä siitä muistuttaa!<3

Kiitos teille kaikille myötäelämisestä tänä meidän perheelle hyvin ahdistavana aikana. Se määrä kannustavia viestejä ja vertaistukea mitä sain ig:n puolella on jotain uskomatonta. Nämä asiat eivät todella ole epätavallisia, 7% lapsista saa jonkun kohtauksen lapsuuden aikana. Itse en ollut tähän numeroon ennen törmännyt mutta siihen me kuulumme monen muun ohella!<3 Ja se on fine. Kaikki järjestyy kyllä!<3

 

Lue myös

X