Xenia's day

Hyvä mieli

Teksti: Anna.fi

Tänä aamuna mulla on erityisen hyvä mieli. Sain hyvin nukuttujen yöunien jälkeen torkkua kymmeneen asti kunnes kömmin ylös sängystä tyttäremme heräillessä omilta pikkutorkuiltaan. Olo oli jotenkin hyvin kiitollinen. Kiitollinen siitä, että meillä on oma koti, toisemme ja tuo pieni kaunis ihminen jota täydellisempää ei voisi olla. Tavalliseen tapaani lueskelin teidän kommentit sängystä käsin ja mut valtasi vielä parempi fiilis: niin paljon positiivisia sanoja ja niin paljon kannustavaa palautetta, että kyyneleet tulee silmiin tätä kirjoittaessa. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että siellä on ihmisiä, jotka haluavat sanoa kauniita sanoja toisille ihmisille. Sellaisia, jotka haluavat kannustaa ja haluankin sanoa teille sen, että ilman teitä, en ikinä jaksaisi kirjoittaa blogia. Tein eilen pienen tutkimusmatkan oman blogini historiaan. Luin ikivanhoja postauksia ja katsoin järkyttyneenä kuvia. Ai kamala mikä meikkityyli minulla olikaan ja voi että kuinka pikkuruinen olinkaan. Miten paljon asiat ovatkaan muuttuneet tässä reilun kolmen vuoden aikana, mutta ennen kaikkea, mä olen muuttunut. Tietyllä tapaa haluan pitää kiinni siitä sinisilmäisyydestä mikä mussa oli kun blogia aloin lukemaan, se kun on mun mielestä kauhean viehättävä piirre ihmisessä, se siis, että yrittää nähdä kaikissa hyvää. Tää on ehdottomasti se, mitä yritän siis itsessäni kehittää, sitä kun jotenkin on välillä turtunut kaikkeen negatiiviseen mitä tähän blogin pitoon liittyy ja se on yksi suurimmista tekijöistä tuon kaipaamani ajattelumallin heikentymisessä. Ette ehkä ole tajunneet sitä, mutta etenkin tässä tyttäremme ensimmäisen kahden elinkuukauden välillä tää blogi on ollut mulle henkireikä. Älkää ymmärtäkö väärin; rakastan tytärtämme enemmän kuin sanoin voi kertoa, mutta elämän täysin kääntyessä ylösalaisin on ihanaa, että siellä on jotain tuttuakin jäljellä. Nyt kun olemme päässeet tähän uuteen elämäämme ja arkeemme sisään, haluankin kiittää teitä kaikista kannustavista sanoista ja positiivisista kommenteistanne; sananne olivat kenties tietämättänne paljon merkityksellisempiä kuin osasitte kuvitellakaan. Hormonit vaikuttaa muhun todella voimakkaasti ja näin oli asian laita myös synnytyksen jälkeen. Nyt jo melkein hymyssä suin voin muistella tuota aikaa ja olla kiitollisena siitä että se on ohi. Milloinkaan ei ole mielialat heitelleet samaan tapaan kuin tuolloin, ja sen kun yhdistää siihen, että kyseessä on ensimmäinen lapsemme emmekä vielä varsinaisesti mielestämme ”osanneet” olla vanhempia oli hyvin hajamielinen ja huolestunut fiilis lopputuloksena. Monet ovat kiitelleet siitä, että olen jaksanut kirjoitella tänne vauvasta huolimatta. Mutta siinäpä se juju onkin. Se, että mulla on niin sanottua ”minä-aikaa” on ollut mulle erittäin tärkeätä. Se että mä saan treenata ja totetuttaa tätä omaa juttuani antaa mulle paljon voimaa ja siitä syystä en kenties missään vaiheessa aivan älyttömän väsynyt ole ollut vaikka meillekin on sattunut niitä muutaman tunnin yöunia. Juttelin tästä itseasiassa äitini kanssa kun keskustelun aiheeksi tuli tyttäremme päivähoitoon laitto ja sen mietinnän aloittaminen. Mullahan on vielä opiskelut kesken ja ne haluan hoitaa loppuun. Se ei valitettavasti ole mahdollista niin, että tyttäremme olisi minun kanssani kotona. En mitenkään voi keskittyä opiskeluun ja työntekoon samalla kun siinä vaiheessa kävelevä taaperomme haluaa ja nimenomaan tarvitsee huomiota ja seuraa. Joku toinen laittaisi kaiken muun jäihin ja haluaa olla kotona tässä tilanteessa, se on heidän valintansa ja kunnioitan sitä. Minä en kuitenkaan halua. Minä uskon, että minulla on enemmän annettavaa kun saan toteuttaa itseäni myös näillä muilla elämänalueilla. Hassua kyllä, melkein odotan että pääsen opintojen pariin ja valmistumaan sitten kun sen aika on, onhan mulla aivan uusi motivaattori täällä. Haluamme taata tyttärellemme vakaan tulevaisuuden ja se vaatii sitä, että jatkan opintojani, valmistun ja niin edelleen. Meitä on niin moneen lähtöön. Mutta yhteistä meissä kaikissa on se, että toivomme omalle perheellemme parasta. Hieno asia onkin se, että hyvin monella eri tavalla eläneistä lapsista kasvaa kaikista kunnon kansalaisia, yhtä oikeaa tapaa ei ole. Blogi on mulle henkireikä ja työ sekä harrastus yhdessä ja samassa paketissa. Mä olen niin iloinen siitä, että päätin tämän kirjoittamisen aikoinani aloittaa. Silloin en olisi voinut uneksiakaan siitä missä ollaan muutaman vuoden päästä. Minä olen muuttunut, elämäntilanteeni on muuttunut ja ennen kaikkea, blogi kasvaa siinä samalla ja muuttuu mun mukanani. Kiitos siitä, että te olette olleet matkallani mukana ja pysytte edelleen samalla polulla. Lueskelin niitä ensimmäisiä kommenttejakin ja muutama nimimerkki oli hyvinkin tuttu, he ovat minua halunneet ilahduttaa jo yli kolme vuotta, miettikää mitä ihmisiä! <3 Tulevaisuus tuo toivottavasti yhtä upeita kokemuksia tullessaan, mutta nyt mulla ei ole sinne kiire. Tyttäremme on opettanut minulle kärsivällisyyttä, sitä, että kaiken ei tarvitse toteutua just nyt heti. Lisäksi on sanottava, että meillä aikuisilla olisi paljon opittavaa lapsista. Miten ennakkoluulottomasti sitä havainnoikaan maailmaa pienen ihmisen silmin. Yksi kasvatuksellinen asia onkin selvä; haluan että tyttärestämme kasvaa suvaitsevainen ja avarakatseinen ihminen; uskon nimittäin että maailmalla on paljon enemmän annettavaa kun kaikki on mahdollista ja uskaltaa ryhtyä ennakkoluulottomasti eri asiohin elämässään. Ennen kuin voin ylpeänä joskus tulevaisuudessa katsoa tytärtämme ja sitä minkälainen ihminen hänestä on kasvanut on edessä kuitenkin vielä pitkä tie joka tulee varmasti sisältämään äärettömän ilon ja onnen lisäksi myös huolta, onhan se elämää. Mutta sitä on turha murehtia, onhan meille kuitenkin suotu jotain äärettömän täydellistä. Pienet hetket ovat se elämän suola. Tässä mä juon kahvia tukka sekaisin ja tyttö leikkii puuhamatollaan. Mä oon onnellinen. Loppuun vielä kuvia Instagramista..instaIhanaa lauantaita kaikille!<3

Lue myös

X