Yleinen

Ihmisen paras ystävä

5.4.2014 Teksti: Anna.fi

Maxista on yleensä tosi vaikea saada minkään sortin kuvia kun kamera on sen verran mielenkiintoinen, mutta tässä pari päivää takaperin sain rauhassa napsia otoksia kun oltiin oltu lenkillä. Mä en voi käsittää, onko noi silmät tehty sitä varten, että me annettaisiin hälle enemmän ruokaa, jotenkin ne vaan onnistuu näyttämään aina niin surullisilta! 😀 Max on nyt siis 24 viikkoa ja painoa löytyy hieman alle 23 kiloa. Vertauksen vuoksi todettakoon, että silloin neljä kuukautta sitten kun herra meille muutti oli kyseessä reilu 4 kiloinen nyytti, aikamoista vauhtia ottaa tämä rotu siis massaa, joskaan pullukka ei herra enää ole, kuulemma jopa aika hoikahko eli toisin sanoen eläinlääkärin mielestä hyvä. 🙂 Nyt kun pentuajan ehkä ”raskain” kausi on takanapäin on tämä tollo menossa hyvää vauhtia kohti murrosikää. Välillä tulee sellaisia ihme hetkiä kun joku ennen täysin normaali juttu alkaa pelottaa ja esim parilla iltalenkillä on Max pistänyt jarrut täysin päälle; ilmeisesti pimeys ja varjot pelottaa yhtäkkiä. Käsittääkseni murrosikä on koirilla juuri sitä aikaa kun otetaan takapakkia ja osoitetaan ”mieltä”, ihan samalla tavalla kuten on ihmistenkin laita. Pitää vaan pysyä johdonmukaisena ja samoilla linjoilla kun aiemminkin niin tämäkin kausi saadaan ohitettua sen kummempia kipuja kokematta. Pakko kyllä sanoa ylpeenä, että on tästä kasvanut aivan valloittava koira josta saa olla todella ylpeä. Ainoa ”ongelma” tämän herran koulutuksessa on nimenomaan se, että kaikkia ihmisiä/eläimiä ei tarvitse mennä moikkaamaan, Max kun pitää jokaikistä vastaantulijaa potentiaalisena parhaana ystävänä. Joka päivä sitä löytää herrasta uusia puolia ja tähän kiintyy aina vain enemmän. Parasta on ku Max tulee istumaan tähän mun eteen ja katsoo mua noilla ruskeilla silmillään ja sit me pidetään pieni halituokio. Max on ehdottomasti ihmisläheinen ja nauttii siitä, että saa haistaa meidät lähellään. Välttämättä ei tartte olla kylki kyljessä, mutta pelkkä tässä meidän läsnä nukkuminen on riittävää ja luulenkin, että Maxin suurin unelma olisi olla meidän kanssa samassa huoneessa myös yöllä. Nyt ei kuitenkaan haluta herraa siihen totuttaa, ihan vain siksi, että kohta on pieni täällä joka heräilee usein ja toisekseen siksi, että pelkään Maxista tulevan ”liian kiintynyt” meihin siinä mielessä, että ei osaisi sitten olla lainkaan itsenäisesti, nyt kun tuo omassa pesässä nukkuminen on selkeästi vahvistanut sitä, että herra on tarpeeksi itsenäinen, me kun kumminkin ollaan valtaosasta ihmisiä poiketen kotona päivisin jolloin monet muut koirat ”harjoittelee” yksinoloa. Mut täytyy kyl sanoa, että mulla tulee jo nyt ikävä Maxia siitä ajatuksesta, että ollaan pian sairaalassa jonkun aikaa. Onneksi Maxille on vaihtoehtoisia ja mahtavia hoitopaikkoja jo useampi, joten siitä ei tarvitse pelätä, mutta on se sit ihanaa tulla kotiin kun näkee taas toisen aivan innoissaan ovella. Sitten meillä onkin yksi uusi perheenjäsen, johon Max saa pikkuhiljaa tutustua, meidän valvonnan alaisena tietysti, halutaan nimittäin tottakai tehdä selväksi ihan alusta asti, että pienokainen on ”meidän aikuisten tasolla”. 🙂 P1010105 P1010127 P1010131 P1010259 P1010249 P1010132 Mun lempparikuva on tämä viimeinen, siitä kun näkee hirveän hyvin sen kuinka paljon herra rakastaa käyttää suutaan (lue: syödä!:D) Pakko myöntää, että välillä me kyllä hemmotellaan tuota tahvoa ihan liikaa, kaiken sortin luita löytyy ja leluja samaten, jotenkin kun se ilo mikä herran kasvoilta paistaa on vaan jotain niin korvaamatonta. Pitää yrittää pitää tiukkaa linjaa sitten lasten kanssa, vauvaahan ei voi ”hemmotella piloille”, mutta vanhemman lapsen voi, tärkeetä ainakin mun mielestä on oppia lapsesta asti se, että mikään ei ole itsestäänselvää ja ylimääräisen eteen pitää tehdä töitä. Kyllähän Maxinkin pitää olla kiltti poika ja totella hyvin jotta saisi sen ylimääräisen herkkupalansa, ihan sama pätee hieman eri mittakaavassa sitten meihin ihmisiinkin. Nyt istun tässä sohvalla pitkän lenkin ja siivousrupeaman jäljiltä ja kohta meen tekemään jotain lounasta. Sit ajateltiin et voitais käydä joko ulkona tai kattoa vaihtoehtoisesti joku leffa ja vaan rentoutua. Pakko myöntää, että tämä pieni possu teki taas eilen porkkanakakkua, haha, S kysyi että tehtäisiinkö sitä ja minä olin jo jääkaapilla, että toki mä voin ”sulle” tehdä. Tähänhän pätee siis sama sääntö ku sen suhteen, että muilta syödyt karkit ei ole sokeria ja sama juttu siis sen suhteen jos kakun leipoo alunperin toisella (ja syö siitä sit itse puolet:D). Nyt lähiaikoina on kyllä tullut tehtyä paljon enemmän herkkuja just kotona sen sijaan, että ostaisi karkkia jne kaupasta; jotenkin tuo leipomisinto on nostanut päätään ja haluaisinkin hankkia jotain uusia herkkureseptejä itselleni. Jos siellä on siis joku joka rakastaa kunnon porkkanakakkua, juustokakkua ja mutakakkua niin saa antaa muitakin lempparivinkkejä mulla. Mä en ole täytekakun ystävä niinkään, mutta joku sitruksinen juttu voisi toimia. Oisko kellään mitään hyviä vinkkejä? Noni, nyt lopetan ja meen keittiön puolelle. En kyl haluis koskee mihkään kun kaikki kiiltää niin hienosti mutta eipä tuo siivoustulos muutenkaan yleensä kauhean kauaa näy. Just nauroin kun hinkkasin noita eteisen peilikaappeja, että ainakin saan joka viikko nähdä kätteni jäljen kun Max käy tahmaista nenäänsä aina noihin peileihin tunkemassa joka välissä ja minä aivan into pinkeenä niitä sit lasinpuhdistajalla siivoan. 😀 Säälittävää, mutta hulluilla on (lähes) ilmaiset huvit! Aurinkoista ja rentouttavaa lauantaita teille kaikille!<3