Katsaus taaksepäin

Kolme vuotta sitten elettiin jännittäviä aikoja ja raskauteni oli edennyt 39+4 päivälle saakka. Muistan että mulla oli ollut ”väärä hälytys” aikalailla tasan 36+0 päivänä ja jotenkin silloin olin ajatellut että lapsi syntyisi sitä ennen. Vielä viikkoa ennen laskettua aikaa sain lähetteen sairaalaan kun ei oltu ihan varmoja vauvan asennosta, hänen pelättiin kääntyneen perätarjontaan. Näin ei kuitenkaan ollut, mutta mieleeni jäi tuosta tutkimuksesta se, kun lääkäri sanoi, että tuskinpa menee lasketun ajan yli, paikat olivat sen verran valmiina ja vauva niin alhaalla. Ja ihan oikeassahan hän olikin..
Nuo viimeiset päivät menivät todella nopeasti. Mä olin oikeasti silloin ihan elämäni kunnossa verrattuna tähän nykyiseen raskauteen. Vielä viimeisenä päivänä vedettiin reilu 7 kilsan lenkki ilman mitään kipuja tai vastaavaa. Heh, kävin kylläkin puskapissalla varmaan kolme kertaa tuon lenkin aikana, muistan sen edelleen!
Viimeinen ilta ennen tyttäremme syntymää meni aikalailla muuten normaalisti, mutta aloin silloin yhtäkkiä tekemään ruokaa pakastimeen. Tietynlaista pesiytymistä kenties! Muuten viimeinen ilta meni katsoessa Marley & Me leffaa ja muistan itkeneeni silmät päästä kun meillä oli silloin puolivuotias Max – koira. Ei ehkä raskaushöyryissä ihan paras valinta.
Seuraavana yönä mä heräsin keskellä yötä (eli 40+0) siihen että vatsa oli aivan sekaisin ja silloin mulle iski mieleen että olikohan tämä nyt se enne tulevasta synnytyksestä. Joskus kaksi tuntia myöhemmin se sit alkoihin, aluksi kevyesti ja kuuden maissa supistukset alkoivat olemaan napakampia ja tulemaan säännöllisesti. Soitin silloin synnärille ja mammalle joskus seitsemän maissa aamulla ja sanoivat että panadolia ja suihkuun. Meillä oli silloin muovituoleja, joten mies toi sen suihkuun kun mä istuin siellä lämpimässä.. Sen jälkeen panadolia naamaan ja takaisin sänkyyn lepäämään. Mä itseasiassa lepäsin koko tuon alkusynnytyksen, en sit tiedä auttoiko se, mutta en ”pistänyt vastaan”, vaan annoin kropan hoitaa hommansa.
Kello yhdeltätoista tuli ensimmäiset sellaiset supistukset, että kipu oli jo kovaa ja luulen että siinä vaiheessa irtosi limatulppakin kun vessassa näkyi jo vähän vertakin pöntössä. Lähdettiin siitä sit samantien sairaalaan, joka sijaitsi alle puolen kilometrin päässä ja olinkin jo 5 cm auki ja pääsin suoraan synnytyssaliin. Sairaalaan kirjauduttiin sisään joskus 11.30 jälkeen ja tyttö syntyikin sit iltapäivällä 15 aikaan. Todella nopeasti tuo kaikki meni ja näin jälkikäteen en olisi voinut olla tyytyväisempi. Mitään traumoja ei jäänyt ja odotankin valtavasti ensi synnytystä, siinä on vähän kuin seikkailun tuntua!<3
Ja siinä hän sit oli. Kirkkaanpunainen ja huusi ensimmäiset kolme tuntia. Mä olin ihan ulapalla, enkä käsittänyt ihan vielä, että meistä oli oikeasti tullut vanhemmat. Imetys lähti tosi hyvin käyntiin ja maito nousi nopeasti, muistan tosin sen kuinka nännit oli aivan rikki ja tihrustin suoraan sanottuna itkua kun sattui niin paljon. Imuote löytyi kuitenkin nopeasti ja tissit parani ja tytön paino ei edes laskenut sairaalassa, muistan olleeni tästä jotenkin kauhean onnellinen kun tyttö oli muutenkin niin pikkuruinen. Kotiin päästiin 13.4 ja kotiin palatessani oli jokapuolella kukkia. Itkin kuin pieni lapsi varmaan sen illan kun olin jotenkin niin herkällä päällä ja itseasiassa nytkin on kyyneleet silmissä kun muistelen noita hetkiä. Nuo päivät ovat ehdottomasti ikimuistoisempia päiviä elämässäni. Silloin meistä tuli vanhemmat tälle muutaman päivän päästä 3 -vuotiaalle tyttärellemme, jolla on neuvolatädin mukaan vahva omatahto. <3 Sitä hänellä tosissaan on ja lähes päivittäin saakin laskea mielessään kymmeneen kun mitään ei haluta tehdä kuten me vanhemmat toivoisimme, mutta mitään en vaihtaisi. Hän on oikea minun ja mieheni yhdistelmä, jota rakkaampaa ei voisikaan olla. Ja pian hän on isosisko. Näissä sentimentaalisissa tunteissa toivotan teille mukavaa perjantaita!<3