Kolme vuotta äitinä

Eilen juhlittiin tyttäremme 3-vuotis syntymäpäiviä, joita hän viettää tänään. Juteltiin eilen pitkään illalla vielä miehen kanssa siitä, miten aika on mennyt ja mitä tähän kolmeen vuoteen on mahtunut. Päädyttiin keskustelemaan siitä, mitkä asiat meille on erityisesti jääneet mieleen ihan alkutaipaleelta ja tästä matkankin varrelta.

Mieheni yksi muisto liittyi siihen kun lähdettiin sairaalasta kotiin. Hän ei ole kuulemma koskaan ollut yhtä hermostunut kun vyöttäessään pientä ja maailman tärkeintä oliota turvakaukaloon. Se kuulemma tuntui jotenkin niin ronskilta ja hän pelkäsi tytön menevän rikki. Mulle on jäänyt puolestaan elävästi mieleen jo se kun oltiin sairaalassa. Sellainen epäusko, että minäkö muka äiti nyt. Ensimmäinen yö vietettiin kaksin tytön kanssa kun ei ollut perhehuoneita vapaana ja muistan kuinka hormonit hyrräsi. Vieressäni oli eräs nainen, jonka vastasyntynyt oli jouduttu kiidättämään Helsinkiin ja mulla oli kyyneleet silmissä vuorotellen siitä, miten onnekkaaksi itseni tunsin ja toisaalta siitä, miten avuton olo oli kun ei oikein vielä tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä pienen kanssa.

Nopeastihan siihen kuitenkin pääsi sisään. Äidiksi tuloon ei tietyllä tavalla voi koskaan valmistautua täysin, vaan se on kasvua siitä hetkestä lähtien kun lapsi syntyy. Meihin on rakennettu sisään se äidinvaisto, joka haluaa kaikin tavoin pitää huolta jälkeläisestään, jota samalla oppii pikkuhiljaa tuntemaan paremmin ja paremmin. Jos multa kysyttäisiin siitä, miten rakkaus on omaa lasta kohtaan muuttunut tässä kolmen vuoden aikana niin vastaus olisi, että sen alkukantaisen suojeluvaiston ja äidinrakkauden rinnalle on muodostunut rakkaus sellaista ihmistä kohtaan, jonka tosissaan tuntee ja jonka kasvua on saanut seurata tässä vieressä.

Kaikille ei lapset sovi, eikä tarvitsekaan, mutta meille kummallekin se on aina ollut itsestäänselvyys, että tavalla tai toisella me lapsia saataisiin, joko biologisia tai sitten ei. En voi sanoa eläväni pelkästään lastani varten, mutta kyllä tyttäreni on antanut minun elämälleni aivan toisenlaisen merkityssisällön.  Sitä on jotenkin edes vaikea selittää, mutta välillä vain katson tyttöä ja kyyneleet tulee silmiin. Rakkaus häntä kohtaan on jotain niin vahvaa ja suurta, että sanonta sydän pakahtuu pitää täysin paikkansa. Siinä missä puolisoaan rakastaa hänen piirteittensä, luonteensa ja muiden tekijöiden vuoksi, lastaan rakastaa pyytettömästi, vaikka tämä tekisi tai käyttäyisi mitenkä vain.

Vähän on sentimentaaliset fiilikset täällä kun tyttäremme on jo niin iso ja pian jopa isosisko. Siihen liittyen hän saikin eilen mummultaan Baby Born -poikavauvan, jonka vaippoja onkin vaihdettu jo ahkerasti. Vielä vajaat kolme kuukautta hän on meidän ainut silmäterämme ja sen jälkeen meidän perheen dynamiikka muuttuu jälleen kerran. Otan siis näistä hetkistä kaiken irti ja halin tyttöä erityisen paljon. Vaikka varmasti toista lastaan rakastaa ihan yhtä paljon, esikoisemme teki meistä kuitenkin ensi kertaa vanhemmat ja siitä olen ikuisesti onnellinen!<3

Mitä ihaninta alkavaa viikkoa teille kaikille!<3