Kontrollifriikin tunnustukset ja asu omissa suosikkisävyissä
Jokaisessa meissä on hyviä ja huonoja puolia. On niitä asioita, jotka kaipaavat työstämistä ja niitä, jotka tulevat ikään kuin itsestään. Lapsuus ja nuoruusikä menee täysillä eläen, eikä sitä anna ajatustakaan jollekin niin ”turhalle” kuin oman persoonan ruotimiselle. Tässä iän myöten on vain tullut huomattua että lähes ongelma kuin ongelma kiteytyy hyvin usein nimenoman niiden työstettävien luonteenpiirteiden ympärille. Toisin sanoen omat ”huonot puoleni” luovat ongelmia ja pelkoja eikä toisin päin.
Tietyllä tavalla tällainen analysointi on mun mielestä todella palkitsevaa. Kun itseään oppii tuntemaan, käsittää myös sen miksi toimii niinkuin toimii. Mä uskon vankasti siihen, että lähes kaikki on opittavissa ajattelun tasolla, joten tieto ei tosiaankaan aina lisää tuskaa.
Omalla kohdallani kaikkein suurin puute on se, että koen ahdistusta jos en tunne olevani kontrollissa. En nyt viittaa tällä johonkin illallispaikan valintaan tai maalisävyihin vaan niihin tilanteisiin, jotka ovat tavalla tai toisella yhteydessä kehooni, läheisiin ihmisiin ja niin edelleen. Mä olen ehdottomasti kontrollifriikki, mutta pyrin tästä koko ajan aktiivisesti eroon, se kun ei ole se helpoin tapa elää.
Nyt lähiajoista tulee ensimmäisenä mieleen alkuraskaus ja raskauden yrittäminen lääkkeiden avuin sitä ennen. Ymmärsin silloin sen kuinka vähän voin loppupeleissä pelkin omin toimin vaikuttaa itseeni ja kehon toimintaan. Mä en pysty muuttamaan sitä miten mun keho toimiin tietyn rajan jälkeen. Mä en pysty myöskään tietyn rajan jälkeen vaikuttamaan siihen, tuleeko keskenmeno vai ei, ja mitä muuta tapahtuu.
Tämä alkuraskaudesta muistuttava fiilis tuli mieleen taas matkalle lähtiessä kun syke kohosi ja jalat tärisi turbulenssin aikana. Jotenkin mulle se ajatus ahtaassa purkissa istumisesta on täysin fine siihen asti kunnes ollaan kiitotien päässä. Nykyisin kun on vielä lapsikin mukana pitää pitää kasvot oikeasti peruslukemilla, ettei tartuta näitä omia pelkojaan lapseen. Onneksi tämä ei ole kovinkaan hankalaa kun toinen nukkuu ties minkä ilmakuoppien läpi mun siinä hikoillessa. Toisaalta mietin sitäkin tuon lennon aikana, että onko nämä mun aikuisiällä vahvistuneet pelot jollain tavalla liityksissä siihen kaikkeen mitä mulla on? Koen itseni niin onnekkaaksi siitä, että minulla on perheeni, joka on vieläpä kasvamassa. Sitä menetettävää on niin paljon, enkä mitenkään kykene estämään kaikkea pahaa vaikka kuinka haluaisin. Se ajatus välillä vähän puistattaa.
neule: Bershka (*vastaava)
ylipolvensaappaat: Stuart Weitzman (*vastaavat)
laukku: Chanel (*vastaava)
äitiysleggingsit: H&M (nämä)
toppi: Bubbleroom (*tämä)
Onneksi näitä tilanteita on kuitenkin aika harvoin ja pääasiallisesti kykenen rentouttamaan itseni ja kääntämään ajatukset positiiviseen suuntaan. Kuinkakohan montaa kiitollisuusharjoitusta minäkin tein tuolloin lennon aikana kun turvavyövalo paloi ja mies ja tyttö vetelivät siinä sikeitä. Lopulta olin kuitenkin kovin ylpeä itsestäni ja siitä, etten esimerkiksi herättänyt miestä, vaan onnistuin rauhoittamaan itseäni vaihtelevalla menestyksellä ihan kummankin lennon ajan. Tämä pelko muuten tuskin helpottui sillä, että hereillä oli tullut oltua lähes vuorokausi kummallakin kertaa, väsyneenä kun tunnetusti ei järki juokse muutenkaan ihan samalla tavoin.
Viikonloppuna koin muutaman pelon hetken kun supistuksia tuli todella paljon ja mieleen hiipi jälleen se ajatus että mitäs jos. Jotenkin tuo ensimmäisen kolmanneksen läpi kestänyt pelko leimaa niin suuresti tätä raskautta että pelon hetkellä voi olla vaikea uskoa hyvään. Miten on muka mahdollista selvitä hyvällä onnella loppuun asti kun jo 5.viikolla annettiin täysin toivoton tuomio? Sitä on vaan jotenkin todella vaikea sisäistää.
All in all, mä olen kontrollifriikki, mutta päämääränäni on päästä siitä eroon. Ehkä se tapahtuu vain hyväksymällä se, etten mä mitenkään pysty vaikuttamaan kaikkeen vaikka kuinka haluaisin. Jos on ruuhkaa, ei se siitä mun stressaamisella katoa (as if suomessa tätä ongelmaa olisi muutenkaan..), suurinkaan pelkoni vaikuta mitenkään siihen miten vuosikymmeniä lentänyt lentokapteeni konetta lentää. Tietyllä tavalla pitää päästää irti ja antaa olla, siinä onkin työstettävää varmaan loppuelämälle.
Mukavaa keskiviikkoa teille kaikille!
*kaupallisia linkkejä.
Kommentit
Mä en jotenkin voi rentoutua ennen kuin toinen on turvassa. Jotenkin öisin kaikki on pelottavampaa, tosi outoa! 🙂 Mutta kuten sanoit, eihän sitä elämäänsä voi elää niin että kaikkea pelkää, siitä menee koko idea alta! Ja pakko sanoa, että kyllä lapsenkin kanssa niihin pelkoihin on tavallaan tottunut ja oli ainakin mun kohdalla alussa paljon suuremmat kuin nyt kolmen vuoden jälkeen! <3
Kommentit
Pystyn niin samaistumaan! Mulla esimerkiksi auto on hyvä esimerkki, itse ajan usein ylinopeutta ja vähän turhan huolettomasti jos kyydissä ei ole muita tai vain mies, mutta muiden kyydissä pelkään aina. Mieheni on ammattikuski mutta nyt 3 vuoden yhteiselon jälkeen uskallan vasta olla hyvillä mielin hänen kyydissään 😀 samasta syystä pelkään lentämistä, että joku muu saa vastuun mun hengestäni enkä itse voi vaikuttaa asiaan mitenkään. Ensi viikolla olisikin lento edessä monen vuoden tauon jälkeen, enkä voi kuin uskotella itselle, että jos jotain tapahtuu niin sitten se on tarkoitettu niin. Se on ainoa ajatus jolla uskallan mennä koneeseen
Itsetuntemus on taidelaji! 🙂
http://westendmum.fi
Sitä se todella on! 🙂
Ihan samanlaisia ajatuksia mullakin. Hassua, miten aiemmin en pelännyt lentämistä ollenkaan, mut nyt ensimmäistä lasta odottaessa lentäminen on alkanut pelottaa…
Kaunis neule muuten! 🙂
Se on jännä, jotenkin se suojeluvaisto yhdistyy tässä niihin omiin ehkä alitajuisiin pelkoihin? 🙂
Eiköhän tuo helpota ajan kanssa, kun asian tiedostaa ja sitä kohti pyrkii? Itselläkin joitain asioita kohtaan kontrollifriikkeys on ajan kanssa helpottanut, mutta toisaalta en osaa edes ajatella, millaista se sitten tulee olemaan, kun kyseessä on esimerkiksi omien lasten elämä. Ehkä tuo on vähän sisäänrakennetukin juttu?
Pakko oli tulla kommentoimaan, että olet ihan uskomattoman kaunis ja ihan hehkut!
Se tietyllä tapaa varmaan on osittain myös suojeluvaistoa, joka niiden omien pelkojen kautta sit eskaloituu? Mutta tiedostaminen on hyvä juttu, puoli voittoa jo oikeastaan! 🙂 Kiitoksia kauniista sanoista!<3
Siis tiedän niin tuon tunteen! Olen ollut laivalla miljoona kertaa, mutta nyt kun oltiin ekaa kertaa vauvan kanssa risteilyllä niin valvoin peloissani yöllä kun tuuli ja laiva keinui ihan hirveästi. Aiemmin ei ole mitkään aallokot pelottaneet:D Kai se on se äidiksi tulo.
Ai apua, mulla oli muuten sama kun oltiin menossa Tallinnaan viime joulukuussa! 😀 Ei edes muistunut mieleen mutta oli melkoinen aallokko enkä ole ennen siihen edes kiinnittänyt huomiota! 😀
Tähän on pakko tulla kommentoimaan, koska oon itse tosi samanlainen. En edes uskalla kuvitella mitä sitten, kun joskus tulevaisuudessa toivottavasti kokee raskauden ja tulee äidiksi. Huomaan jo tässä vaiheessa kantavani suurta huolta omista vanhemmista jotka alkavat ikääntyä ja etenkin isästä joka sairastaa (ei mitään kuolettavaa sairautta, mutta sellaista joka seuraa lopun elämää ja jonka etenemistä ei voida pysäyttää) ja oon tosi huolissani heti jos en vaikka puhelimella saa heitä kiinni, vaikka tiedän että kotona ovat. Toisaalta uskon siihen, että kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa, vaikka välillä on erittäin hankala ymmärtää mikä tarkoitus voi olla esimerkiksi tapaturmaisella nuoren kuolemalla, tai oman lapsensa menetyksellä. Mutta loppujenlopuksi uskon että niilläkin on tarkoituksensa, joka kirkastuu jossakin vaiheessa. Välillä myös esim. moottoritietä ajaessa/kyydissä istuessa nousee mieleen ajatus, että vaikka me ajaisimme täysin normaalisti, niin mitä jos joku muu törmää meihin. Juuri tällaista ahdistusta siitä, että en mitenkään omalla toiminnallani voi asiaan vaikuttaa. Mutta onneksi oon oppinut siirtämään tuon kaltaiset ajatukset nopeasti syrjään, koska se todella käy rankaksi jos kokoajan ahdistuu asioista joihin ei todella voi vaikuttaa.
Mukavaa päivää sinne!
Jaa sun kanssa tuon että huolestun saman tien jos en saa jotain henkilöä puhelimella kiinni. En myöskään esim pysty nukkumaan ennen kuin koko perhe on kotona ”turvassa” saatikka torkkua autossa tai muussakaan kulkuvälineessä, koska en silloin ole valppaana. Hölmöjä juttuja, mutta tulipa nyt mieleen kun aloin asiaa oikein ajan kanssa pohtimaan! 🙂
Aww, ihana masu! Ja sinä, olet uskomattoman kaunis! <3
Itselläni on sama ongelma , mutta minun pelkoni johtuvat ahdistuneisuushäiriöstä. Jonka takia koulu keskeytyi öö 6 vuotta sitten 🙁 ei ole elämä helppoa. Sitä tulee pelättyä onnettomuuksia, ihmisiä (koulussa pelkäsin kouluammuskelua) , että joku läheinen kuolee. 🙁 :'( tms. En uskalla matkustella. Vähän helpompi on nyt olo, mutta edelleen tulee sellaisia tilanteita missä alkaa ahdistamaan ja tulee paniikkikohtaus ja pitää lähteä pois. Oli kaupassa, tai lääkäriin menossa. Oma avopuolisoni on tärkeä turva ja tuki ja mahdottoman jaksava ihminen.. toki hän on erilainen kuin minä.
Ymmärrän kyllä tunteesi, varmasti menettämisen pelko taustalla ja jos oikein käy ahdistamaan sano vain puolisollesi. Mutta hieno juttu että olosi meni ohi ja sait itse itsesi rauhoitettua. Mutta toivottavasti et mieti että häiritsisit puolisoasi, hän varmasti haluaa olla tukenasi jos sinua pelottaa ja auttaa. <3
Ihana kuitenkin kuulla, että olet löytänyt avopuolison joka on tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Tietkö nyt kun sanoit noista peloista esim kouluammuskelua kohtaan niin pakko myöntää, että kyllä mullakin nousee esim terrori-iskujen jälkeen aina tietynlainen hetkellinen pelko esim suurkaupunkeja ja etenkin julkisen liikenteen välineitä kohtaan. Jotenkin ajattelen että nykyajan uutisointikaan ei ole peloille yhtään hyväksi, päinvastoin!<3 Ja siis kyllä, en pelkäisi herättää häntä, kuinka monet kerrat hän onkin pitänyt minua kädestä lentokoneessa tai tilanteessa jossa olo on ollut toivoton!<3
Ihana mies sinulla myös! <3 joo, uutisoinnit eivät auta asiaa yhtään. Terrori iskut tuovat itselleni kans pelkoja, ne kestävät aika pitkään 🙁 toiv joskus pääsee eroon tästä.
Mukavaa viikonloppua sinulle ja perheellesi :)<3
Juurikin nämä! Mä yritän aina ajatella sen niin että iskuja ei ole sen enempää kuin ennenkään (tai kuolonuhreja), se uutisointi vaan lisää pelkoja kun nostetaan esiin uhreja tyyliin: ”kolmen lapsen äiti” jne. Kun se tuntuu silloin siltä, että kuka tahansa meistä olisi voinut olla samassa tilanteessa. verrattuna nyt esim sodan uhreihin, jotka tietenkin yhtä surullisia, mutta sitä ei varmaan omalla kohdalla koe samalla tavalla riskiksi kun Suomessa asutaan. Vaikea selittää, mutta monelle tämä pelko on tuttu mitä olen jutellut!<3 Kiitos ja samat sanat Laura!<3
Sinä sait minulle turvallisen olon kommentillasi , oli pakko tulla se vielä kertomaan <3 kiitos <3
<3
Ymmärrän mitä tarkoitat! 🙂 <3
On toi sun tukkasi kyllä aivan uskomattoman kauniin sävynen ja näkönen ?
Kiitos Sinna!<3 Noora on kyllä taitava!<3
Mä oon ihan järkky kontrollofriikki välillä. Juurikin niin, että ahdistun jos esimerkiksi mieheni on oksennustaudissa, kun en pysty vaikuttamaan asiaan mitenkään. Ja lapsen saaminen on kaiken ihanan lisäksi tuonut mukanaan kyllä uskomatonta huolta omista rakkaista. Välillä maailman tapahtumia seuratessani murehdin, että minkälaiseen maailmaan lapseni on syntynyt ja kuinka kovasti haluan häntä kaikelta pahalta suojella. Oma lapsi on minulle tärkeintä tässä maailmassa enkä kestä ajatusta että hänelle voisi joskus jotain sattua. Täytyy vaan keskittyä positiivisiin ajatuksiin eikä kuluttaa kallisarvoista aikaa murehtimalla asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa.
Lapsen saanti tosiaan konkretisoi sitä miten ”avuttomalta” voi välillä tuntua! Oman elämän palikoita kun pystyy aika pitkälti järjestämään haluamallaan tavalla, mutta esim lapsen sairastumisia ei vain voi estää tai ottaa ”Omalle kontilleen” vaikka kuinka haluaisi. On ne hurjia juttuja, jotka toisaalta vaan kuvastaa sitä niin älytöntä rakkautta omaa lastaan kohtaan! <3
Tutulta kuulostaa, eikä edes vielä ole lapsia. Just mieheni kanssa puhuttiin, et jos nyt tulee huono omatunto vaikka siitä, ettei koe olevansa ”tarpeeksi hyvä” vaikka pikkusisarille, jotka just nyt haluais tulla yökylään eikä onnistukaan tms, niin mikä olo on, kun on kyse omista lapsista. Voi kääk… Kontrollifriikki täälläkin, mutta siitä yritän kanssa tietoisesti päästä eroon, kaikkeen kun ei voi vaikuttaa. Eikä aina tarttee mennä asiat niin kuin itse on suunnitellut… Kai se koko elämä on sitä, että kohtaa niitä omia puutteitaan ja sit tietoisesti yrittää niitä kehittää. Ja lisäksi se, että kuitenkin perusluonne ja temperamentti on se mikä pysyy ja sen kanssa meidän pitää oppia elämään ja sitä vaalimaan, sillä se tekee sen, mitä me ollaan ihmisinä <3
Se on ihan totta että koko elämä on tietyllä tavalla sitä itsensä tuntemaan oppimista ja kehittämistä, ja mikäs sen parempaa kuin pieni itsetutkiskelu aina silloin tällöin! 🙂
Moikka!
Minäkin pystyn samaistumaan. Saimme ensimmäisen lapsemme viime vuonna ja olen todennut että se valtava rakkaus omaa lasta kohtaan konkretisoituu nimenomaan huolen ja pelon kautta. Nykyään huolestuttaa liikkua liikenteessä lapsen kanssa ja monet yöt on valvottu peläten, että jos joku nyt murtautuisi tänne, miten pystyisin suojelemaan lastani.
Ihan hullua, toisaalta tiesi miten tälläiset tunteet kuuluu vanhemmuuteen, silti se iski vasten kasvoja ja kovaa!
Kiitos blogistasi, olen seurannut pitkään! 🙂
Etenkin alussa näitä ajatuksia tosiaan tulee. Mä muistan kuinka lenkkeilin vastasyntyneen tyttöni kanssa ja rystyset valkoisina puristin vaunujen työntöaisaa kun mielessä kävi kaikki kauheudet siitä jos vaikka kaatuisin ja vaunut rullaisivat kadulle jne. Aivan kauheita asioita, mutta kyllä niiden kanssa on oppinut elämään ja nykyisin nämä pelot konkretisoituu lähinnä tilanteissa joissa en ole omillani yksinäänkään kuten nyt vaikkapa lentokoneessa, holtittoman kuskin kyydissä jne!
Juu täällä kans yks kontrollifriikki. Mulla alkoi 2 vuotta sit kun sain tyttöni. Ja siitä alkoikin aikasmoinen kuolemanpelko. Mitä jos minä tai mieheni kuolee, entä jos tyttömme? Näämmekö enää koskaa? Elämä on niin lyhyt et en halua vielä kuolla.. ym. Nyt olen pääsemässä yli näistä peloista mutta ekat 1.5 vuotta meni ihan järkyttävissä ahdingoissa. Onksulla ollu samanlaisia ajatuksia tai ikäkriisiä? Ootko aatellut mistä tää sun kontrollifriikkeys vois johtua?
Mut voin kertoo et kyl se siitä<3
Kyllä mulla kävi näitä mielessä silloin kun tyttö oli ihan pieni, mutta nyt osaltaan helpottanut ja jotenkin oppinut elämään niiden kanssa. Lähinnä nousee esiin niissä tilanteissa joissa en itsekään tunne oloani mukavaksi jos ymmärrät mitä tarkoitan? 🙂 Mä luulen että nää on tietyllä tavalla luonteenpiirteitä, joista voi ”treenata” eroon, fakta kun on se, ettei meistä kukaan voi pitää kaikkia elämänsä lankoja käsissä! 🙂
Hyvä kirjoitus, tutulta kuullostaa moni kohta, paljon lasten kanssa reissanneena tuttuja fiiliksiä.. Mutta herranjestas kun ihminen voi olla kaunis! 🙂
Jotenkin sitä kauhistuttaa ajatus ettei pysty pitämään lapsiaan täysin turvassa kaikelta! <3 Mutta kyllä se on tässä kolmen vuoden aikana osaltaan helpottanut jo, muistan tyttäreni syntymän jälkeisen ajan ja sen kuinka esim lenkillä tuli sellainen mieleen että mitäs jos tässä mäessä kaadun ja vaunut vierii kadulle jne muita kauheita ajatuksia! Kiitoksia kauniista sanoista Henna!<3
Mä kun oon jotenkin aina pitänyt itseäni kummallisena kun pelkään vaikka mitä ihmeellistä. Ihanaa, että se onkin aika normaalia ja lähes kaikilla jotain vastaavia pelkoja on 🙂
Itsellä on myös tuo, että en saa unen päästä kunnolla kiinni ennen kuin myös mies on tullut kotiin jos on ollut jossain illanvietossa. Se on itselle ja myös toiselle todella rasittavaa, mutta minkäs sitä itselleen voi. Myös jos tiedän, että esimerkiksi vanhempani ovat reissussa, monesti ajavat Lappiin sukulaisille niin silloin aina olen koko päivän aivan huolissani ja kyselen että miten matka sujuu ja huolestun jos ei heti tule vastausta.
Lisäksi nuo terrori-iskut, joista lukee uutisista. Niistä tulee aina sellainen fiilis, että tuo olisi voinut käydä kenelle tahansa. Monesti myös mietin, että uskaltaako sitä mihinkään enää mennä. Yleensä saan sen järkeiltyä niin, että enhän voi elää elämääni ollenkaan, jos vain alan pelkäämään kaikkea ja kaikkia, mutta kyllä ne pelot aina silti siellä takaraivossa ovat. Edelleen kyllä matkustelen paljon ja liikun kaupungilla, eikä se pelko onneksi ole läsnä aina, tietyssä mielentilassa vain tai jos on juuri lukenut jotain huonoja uutisia 😀
Olen kauhuissani kyllä siitä mihin asti tämä pelkääminen voi mennä, jos meille joskus suodaan lapsia. Ehkä sitä on sitten hyvä jo nyt harjoitella suurimmista turhista peloista eroon.
Mä en jotenkin voi rentoutua ennen kuin toinen on turvassa. Jotenkin öisin kaikki on pelottavampaa, tosi outoa! 🙂 Mutta kuten sanoit, eihän sitä elämäänsä voi elää niin että kaikkea pelkää, siitä menee koko idea alta! Ja pakko sanoa, että kyllä lapsenkin kanssa niihin pelkoihin on tavallaan tottunut ja oli ainakin mun kohdalla alussa paljon suuremmat kuin nyt kolmen vuoden jälkeen! <3