Yleinen 28.9.2011

Kuulumisia

Teksti: Anna.fi
Istun tässä sohvalla enkä keksi mitään kirjoitettavaa. Tai sanotaan mieluummin niin, että en jaksa miettiä. Teki vain mieli kirjoittaa mitä mieleen tulee. Tänään oli kohtuu rankka työpäivä ja sain sen jälkeen aikaiseksi lukeakin tenttiin. En tiedä mistä tää johtuu, mutta mulla on tällä hetkellä aivan älytön pakkomielle saada hirveästi aikaiseksi. Keväällä kun blogi oli vielä melko uusi, pistin sen välillä kaiken edelle ja siksi sitä nyt joudutaan ottamaan vähän kiinni.

Mulla on nyt tullut koulun suhteen uusia tavoitteita. Ennen ajattelin silleen, että valmistun sitten kun valmistun, mutta nyt haluankin koulun penkiltä hieman nopeammin pois. Töissä käyminen tietenkin hidastuttaa jonkin verran. Tai oikeastaan ei hidasta, mutta sitä vapaa-aikaa jää paljon vähemmän siinä vaiheessa kun yrittää sykkiä hieman enemmän kaiken eteen. Töissäkäyntihän on kyllä koulun vastapainoksi loistavaa ja siinähän sitä opiskelemaansa asiaa näkee käytännössä, mutta kyllä se silti välillä on rankkaakin näin opintojen lomassa (olen kyllä kiitollinen työpaikastani, ei sillä! 😉 ). Olen muuten miettinyt meidän yhteiskunnan päämääriä. Nuoria halutaan nopeasti työelämään, mutta silti esimerkiksi pääkaupunkiseudulla (ja varmasti muuallakin, ei vain ole omakohtaista kokemusta) jo pelkästään asuntojen kalleus pakottaa nuoret töihin jo opiskelujen lomassa. Ei siinä mitään, työ kuin työ avartaa, mutta silti tämä tavoite yhdistettynä opintotuen määrään ja siihen paljonko saa tehdä töitä on välillä hieman ristiriitainen. Esimerkiksi koko ajan opiskelujen ohella töissäkäyvän on pakko jättää melkeinpä jossain vaiheessa tukea nostamatta ja silloinhan joutuu taas tekemään enemmän töitä paikatakseen sen opintotuen jättämän aukon rahapussissa. Olen vain välillä mietiskellyt näitä juttuja ja mielestäni ihan syystäkin. 🙂

Välillä sitä pähkäilee kaikkea mitä tässäkin maailmassa tapahtuu. Ei voi ymmärtää sitä miten jotkut ihmiset ajattelevat ja toimivat. Ei siinä, että kaikkien pitäisi kaikkia ymmärtää, mutta kyllä sitä silti voidaan yleensä joidenkin asenteiden osalta sanoa, että ne ovat pääpiirteissään negatiivisia muita ihmisiä kohtaan. Bloggaamisen aloittamisen jälkeen olen huomannut, että tässä maailmassa on mahdotonta yrittää miellyttää kaikkia. Siinä mielessä tämänkin blogin kirjoittaminen on kasvattanut minua, että olen ymmärtänyt sen, ettei minun tarvitsekaan elää muita varten. Elämäni on minua varten, minä teen siitä omanlaistani ja minä määrittelen ne tavoitteet joiden saavuttamiseksi menen omia polkujani. Toki, muut pitää aina ottaa huomioon, eikä saa olla liian itsekäs, mutta noin pääpiirteissään.

Toinen asia minkä olen huomannut tämän blogin kirjoittamisen myötä on se, että tämä maailma on täynnä oikeasti välittäviä ja hyväsydämisiä ihmisiä, sellaisia jotka osaavat olla iloisia toisten puolesta ja sellaisia jotka myös vilpittömästi ovat pahoillaan toisen puolesta. Myötätunto ja myötäeläminen on mielestäni ihmisten hienoimpia piirteitä ja jos ajattelen omia läheisiäni niin minua on lykästänyt kaikin puolin tässä asiassa. Voin kertoa vanhemmilleni kaikki murheet, voin puhua J:n kanssa mistä vain ja minulla on ystäviä, jotka ovat minun tukenani ja joiden tukena minä olen heidän sitä tarvitessaan.

Minä lähdin kirjoittamaan tätä blogia siinä mielessä ihan sokeana, että uskon yleensä ihmisistä hyvää. Sen takia olenkin saanut kokea melko kolauksen kun olen huomannut, että kaikki eivät välttämättä elämässään pyrikään hyvyyteen. Joillekin iloa tuo toisten mollaaminen, pilkun viilaaminen ja vähättely, ilman minkäänlaista iloisuuden/ystävyyden häivääkään. Tietenkin näiden asioiden taustalla voi olla vaikka mitä selityksiä, mutta en silti voi ymmärtää tällaista elämäntapaa. Haluan nostaa näitä asioita esiin, sillä koen tämän yhä yleistyvämmäksi asiaksi Suomessakin. Nuoret kasvavat vääristyneeseen käsitykseen siitä millainen heidän pitäisi olla ja joku ruokkii vielä sitä epävarmuutta ainaisella mollaamisella. Voin puhua tämän sydämestäni, sillä en itse uskonut lukioaikoina itseeni. En uskonut pystyväni mihin vain ja kuvittelin aina, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia opiskelemaan esimerkiksi yliopistoon. Osittain uhmasta ja parin välivuoden aikaansaamasta kasvamisesta, päätin, että hemmetti minähän pystyn mihin vain. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakaan, niin itseensä uskominen on avain kaikkeen. Välillä sitä pitää oikein pakottaa itsensä siihen, mutta kun se vain helpottaa elämää niin paljon. Sillä samalla uhmalla aion vetää tämänkin vuoden läpi, sillä minähän pystyn siihen jos vain haluan.

Haluan, että tiedätte, että te lukijat teette tästä blogin kirjoittamisesta mahtavan asian. Ilman teidän kommenttejanne tässä ei olisi mitään perää. Mikään ei ilostuta minua enemmän kuin huomata teidän kirjoitelleen tänne. Ylitsepääsemättömän hienoa on myös se, että koen tutustuvani teihin vakikommentoijiin. Tiedän monen teistä nimimerkkejä, teidän blogejanne ja usein mietin monen osalta, että miltäköhän tämä ja tämä näyttää. 🙂 Kiitos siis teille kun palaatte tänne aina uudestaan!

Tällaisia ajatuksia pyörii nyt päässä. Taitaa olla aika mennä nukkumaan. 😀 No, välillä on hyvä puhua vakavemmistakin asioista vaikka tämä blogi onkin sellainen ilon paikka minulle. Elämän syntyjen syvien pohdiskelu on välillä ihan tervetulluttakin sillä siinä oppii paljon itsestään. Nyt kumminkin iloista iltaa teille ja tämä tyttö taitaa nyt vähän pyrkiä rentoutumaan. Kauniita unia!