Lapsiin liittyvä huoli

Veikkaan, että jokainen äiti tunnistaa itsensä kun puhun huolista liittyen lapsiin. Raskausaikana huoli kohdistuu itselläni pitkälti siihen kun en voi nähdä lasta ja sitä miten hän voi – sitä on vähän niinkuin uskottava, että kaikki menee hyvin. Sitä jotenkin silloin ajattelee, että kunhan lapsi on syntynyt niin huolet helpottavat, mutta ainakaan omalla kohdallani asia ei ole mennyt näin – huolet ovat vain muuttaneet muotoaan.

Olen kuitenkin mielestäni ollut ennen aika lungi esimerkiksi lasten sairastaessa – muistan jopa nauttineeni niistä hetkistä kun lapsi malttaa kipeänä olla edes hetken kainalossa. Kohdallani kaikki kuitenkin muuttui viime vuonna kun poikamme sai vatsataudin yhteydessä niitä kouristelukohtauksia ja viime viikkoinen korona toi tuohon tilanteeseen liittyvät pelot niin elävinä taas esiin, että tajusin olevani vielä kaukana siitä kuka olin ennen noita kohtauksia.

Sanoinkin tuossa eilen instassa, että olen luonteeltani sellainen lets fix this tyyppi ja tämänkin kohdalla haluan saada asioita mittasuhteisiin. Näin kun kaikki ovat terveinä voin järkipuhua itselleni siitä miten kouristelut eivät kuitenkaan ole vaarallisia – eikä toisin sanoen sen ensimmäisenkään kohtauksen sattuessa kotona ollut minillä hengenvaaraa, vaikka niin siinä tilanteessa luulinkin. Tämä järkeily ei kuitenkaan poista niitä tunteita mitä silloin koin – ja sitä kauhua suoraan sanottuna. En ole koskaan elämässäni ollut niin peloissani ja tuo pelko nosti taas päätään viime viikosta kun lapset alkoivat yksitellen osoittaa koronan oireita.

En oikeastaan edes tajunnut sitä kun vasta koronan jälkeen miten valppaana olin poikaa vahtinut. Siinä missä normaalisti olisin ollut lähinnä huolissani itsestäni ja syntymättömästä vauvasta (koska olemme perheemme ainoita riskiryhmäläisiä) en juurikaan suonut ajatustakaan sille miten minä voin kun olin niin ahdistunut siitä jos pojalle tulisi kohtaus. Kohtausohjeet ja lääkkeet käytiin läpi heti kun poikien lämpö oli nousussa ja pidin niitä tuossa pöydällä vielä eiliseen asti. On. todella vaikea selittää oikeastaan sitä, miten nuo muutama kuukausi sitten koetut pelot vaikuttavat itseeni, mutta ensinnäkin se nosti esiin valtavan menettämisen pelon lapsiin liittyen. Puhuminen ja yleensäkin omien tunteiden sanottaminen ovat itselläni tuoneet valtavasti lohtua lähipäivinä. Ja se, että jos itkettää niin antaa itkun tulla. Mieheni on onneksi hyvä kuuntelija ja on ollut myös ihana jakaa kokemuksia ja ajatuksia puolin toisin instagramissakin – en nimittäin todellakaan ole yksin tunteitteni kanssa.<3

Elämässä sattuu ja tapahtuu ja jotkut asiat jäävät vaivaamaan toisia enemmän. Ja se on ihan ok.