Xenia's day

Max

Teksti: Xenia

P1010044P1010056P1010098P1010105P1010260P101008010703652_800995906629689_4941171781317977411_nP1010491P1010425 2IMG_3487P1170889

PA310032

Ensi viikolla siitä on jo kolme vuotta kun ajettiin hakemaan Maxia meille kotiin. Mä muistan kuinka Max istui tuon puolitoista tuntia mun sylissä pyyhkeeseen käärittynä ja tärisi vain kauttaaltaan.

Me oltiin silloin laitettu Maxille oma paikka, jossa tämä tuntisi olonsa turvalliseksi. Pari ekaa yötä meni lattialla nukkuessa, mutta sen jälkeen Max kotiutui meille varsin nopeasti ja siitä kuoriutui oikea monsteri. Pentuhampaat ja vikkelät jalat ei tosiaan ole mikään helpoin yhdistelmä ja muistan kuinka etenkin liehuvat lahkeet olivat Maxille kuin punainen vaate härälle. Tämä kausi kesti ehkä sen ekan kuukauden ja tosi nopeasti Max alkoi käyttäytymään ihan mallikkaasti. Me käytiin pentukoulussa sosiaalistamassa ja pentukurssilla hakemassa vähän oppia koulutukseen. Voi noita aikoja.

Tyttäremme syntyi kun Max oli aikalailla puolivuotias ja jälkikäteen ajateltuna tämä oli ihan loistava juttu, vaikka ehkä välillä vähän raskasta olikin. Max oppi nimittäin ihan pienestä pitäen siihen että ympärillä on lapsi/lapsia ja tytär puolestaan siihen että meillä on koira, jota pitää kunnioittaa ja josta tulee tytön ystävä.

Stressaattiin kyllä kovasti tuota tytön syntymää. Ilkikurinen Max oli kuitenkin ihan loppuun asti oma itsensä sillä jopa supistuksista kärsiessäni kärkkyi hän siinä meidän sängyn vieressä miehen tekemää leipää ja nappasi mun pudottoman omenapalan omaan napaansa. Voin kertoa että siinä tilanteessa oli huumori aika kaukana ja muistankin sanoneeni miehelle että nyt on Maxin aika lähteä muualle että saan keskittyä.

Kotiin palasimme tytön kanssa muutaman päivän kanssa ja heti alusta asti Max jotenkin ymmärsi, että tämä pieni ihminen ei ole mikään lelu vaan sitä pitää kohdella varovasti. Annoimme hänen haistella tyttöä ja niin pois päin, mutta emme tietenkään jättäneet Maxia ja tyttöä yksin keskenään.

Kuukaudet kului ja Max otti tytön ”vartiointiroolin”. Missä oli tyttö, siellä oli Max. Hellyyttävää ja muistan muutaman kyyneleen tänä aikana vuodattaneeni heitä katsoessani. Tyttö on aina ollut kiinnostunut Maxista ja tämän myötä hänellä ei ole koskaan ollut pelkoa koiria kohtaan. Onhan meillä iso musta yksilö kotona.

Kun ikää tuli lisää, osoitti tyttö kiinnostusta aina vain enemmän ja Max selkeästi viihtyi tytön seurassa. Jostain kumman syystä Max aina linnoittautuu nimenomaan tytön tuolin lähelle ruokaillessa, ilmeisesti sieltä putoaa ne parhaimmat herkkupalat.

Yleisesti ottaen Max ei voisi olla parempi perhekoira. Se on niin kiltti ja hyväsydäminen hölmö, että voisin suositella labbista rotuna kenelle tahansa, joka haluaa perhekoiran. Toki se vaatii isona koirana paljon liikuntaa (vähintään 1.5h/päivä), mutta mä ajattelen sen vain niin että saamme siinä itse liikuntaa. Eikös tästä ole jotain tutkimuksiakin että koiranomistajat on terveempiä juuri tästä kävelytys-aspektista johtuen?

Mitään huonoja puolia en nyt tähän hätään labbiksista keksi. Se on hyvä muistaa, että suun käyttö tulee heille luonnostaan (eivät pure, mutta kokeilevat kaikkea suullaan), ja tietenkin se, että karvaa näistä lähtee pienen tehtaan verran. Kouluttamalla suun käytön saa kuitenkin hallintaan eikä Max sitä juuri enää tee paitsi jos oikein innostuu aikuisten seurassa. Lasten lähellä on huomattavasti varovaisempi ja esim pudottaa lelunsa suustaan. Max on myös todella hyvä siinä mitkä on hänen lelunsa. Kumma kyllä, se ei ole tuhonnut yhtään mitään mitä ei saisi vaikka omat lelut kyllä kokevat kuoleman alta aikayksikön. Just vähän aikaa sitten naurettiin yhdelle lelulle, jossa oli joku puruvarma teknologia, joka oli jopa saanut patentin, mutta joka kuitenkin koki karvaan kohtalon noin puolessa tunnissa. 😀

Kaiken kaikkiaan Max on aivan ihana koira, jolla on mahtava luonne. Niin ja se osaa syyllistämisen jalon taidon kuten kuvista näkee. Milloin sen silmät anelevat ruokaa, lenkkiä tai muuten vain huomiota. Höpsö <3

Lue myös

X