Xenia's day

Mistä kaikki alkoi

Teksti: Xenia

Päädyimme vappuna keskustelemaan ystäväni kanssa blogin alkuajoista ja siitä, miten kaikki oikein lähti liikkeelle. Tai oikeastaan koko keskustelu lähti liikkeelle siitä, miten paljon vapautuneemmaksi tilanne on muuttunut somen suhteen. Vielä 10 vuotta sitten ilkeä kommentointi ja ulkopuolisten silmien pyörittely oli jokapäivästä, siinä missä tätä nykyä tilanne on jo aika erilainen.

Muistan edelleen kuinka ennen blogini perustamista keskustelimme ystäväni kanssa siitä, miten Ruotsisssa tehtiin asioita silloin aika eri tavalla. Siinä missä täällä kirjoiteltiin blogiin kerran viikossa, Ruotsissa blogi oli vähän ”instagrammaisempi” ja sitä päivitettiin lyhyin postauksin usean kerran päivässä. Tuolloin kaikki blogit Suomessa pyörivät jo lopetetulla blogilista-alustalla, joka taisikin olla meistä monen tavoite. Siellä oli muistaakseni top -lista ja luetuimmat -lista ja mitä enemmän päivitti, sen nopeammin blogi nousi siellä eteenpäin.

Aluksi kirjoittelin useamman kerran päivässä. Jälkikäteen ajateltuna blogi olikin minulle silloin enemmän kuin ystävän kanssa käyty kahvikeskustelu. En juurikaan etenkään alkuhuumassa joutunut miettimään negatiivisia puolia tai sitä, miten muut lähelläni olevat asiaan suhtautuisivat. Itse en nähnyt asiassa mitään pahaa, varsinkaan kun ajattelee, että olen ansainnut elantoni pääosin blogista heti muutaman kuukauden kuluttua aloittamisesta. Ei mielestäni lainkaan paha saavutus, vaikka sitä silloin kovasti häpesin ja piilottelin.

Aika pian aloittamisen jälkeen tietoisuus tästä bloggaajan urastani lähti leviämään myös muihin piireihin. Suomi on kuitenkin tosi pieni maa ja muistan sen ahdistaneen minua suuresti. Sain kuulla kuinka minusta tehtiin joidenkin silloisten oikislaisten toimesta erinäisissä Facebook keskusteluissa pilkkaa, joka silloin tuntui todella pahalta. Itsetuntoni ei noihin aikoihin ollut hääppöinen ja nuo loukkaavat sanat osuivat todella arkaan paikkaan. Ei voida laskea edes yhden käden sormin niitä kertoja kun jouduin keräämään itseäni milloin minkäkin kommentoinnin takia.

Olen joskus miettinyt vaikuttiko nuo kaikki negatiiviset kokemukset siihen, miten yleisesti koen tuota alaa. Jotenkin se into juridiikkaa kohtaan vaihtui aika nopeasti ahdistuksen tunteiksi Portsuun sisään kävellessä. En enää käynyt missään koulujutuissa ja mielestäni rimanalitus käytiin siinä vaiheessa kun vuosittain esitettävässä speksissä vitsailtiin kustannuksellani. Tai ehkä olin vain herkkänahkainen, who knows. Ehkä nyt osaisin jo nauraa asialle, mutta siinä tilanteessa koin valtavaa häpeää itsestäni. Voi kuinka vain pääsisin ravistelemaan itseäni näin jälkikäteen. Ne asiat ja ihmiset, mitä olen saanut elämääni sen takia, että silloin kirjasin blogini Blogilistaan. Ilman blogiani olisin tuskin tavannut miestäni. Blogini kuitenkin mahdollisti taloudellisen vapauden mm matkustaa ja tehdä töitä mistä vain. Ja meidän lapset ja tämä yhteinen tapa tehdä tulevaisuutta. Koen tämän jotenkin itselleni niin oikeaksi tavaksi elää ja olla.

Olen usein miettinyt sitä, mikä siinä oikiksessa oikein mätti ja tullut siihen tulokseen, että ehkä se ei alunperinkään ollut minua varten. Koin sinne hakemisen ikään kuin tapana näyttää muille mistä minut on tehty. Olin niin hurjan ylpeä siitä, että olin päässyt sisään tutkintalinjalle, joka on yksi vaikeimmista Suomessa. Mutta en suoraan sanottuna muista hainko sinne minkään muun asian vuoksi kun juristin ammattiin liittyvien mielikuvien. Kuten sanottu, hain vielä tuolloin hyväksyntää ja osittain tämä alavalinta meni linjassa sen suhteen. Mutta ulkopulisten arvostus ei ketään tee onnelliseksi, saatikka kanna kovinkaan pitkälle. Kyllä se on nimenomaan mentävä sinne suuntaan mikä itsestä hyvältä tuntuu. Joillekin sen reitin löytäminen voi kestää kaueammin, mutta oma intuitio kantaa mielestäni todella pitkälle. Olen vahvasti tunneihminen ja jos joku asia elämässä aiheuttaa lähinnä ahdistavia tunteita, on mielestäni hyvä paikka pysähtyä ja miettiä miksi niin on.

Minulle tuon pysähdyksen ja uuden alun antoi muutto Porvooseen silloin kuin aloin odottamaan meidän esikoista. Voin oikeasti jakaa tämän 10 vuoden ajan siihen, miten olen elämän kokenut ja täällä pikkukaupungissa perheen lähellä olo tuntui todella hyvältä. Monesti mietin edelleen Helsinkiä potentiaalisena asuinkohteena, mutta toisaalta isovanhemmat on täällä, ystävät on todella pitkälti täällä ja toimeentulokin missä vain. Ja ihan suoraan sanottuna välillä kun innostuksissani tsekkaan oikotietä, minut valtaa vähän sellainen ahdistava fiilis.  Mietinkin joskus liittyykö se puhtaasti niihin fiiliksiin, mitä minulla oli silloin kun Helsingissä asuin. Elin nopeatempoista elämää tuntematta oikein itseäni. Suurin tehtäväni oli miellyttää muita ihan suoraan sanottuna. Ehkä ne muistot nivoutuvat yhteen kaupunkiin ja siksi se ei tunnu niin kotoisalta. Aika vaikea sanoa. Mutta täällä on kyllä hyvä olla, sitä ei käy kieltäminen.

Hassua elämässäni on ehkä se, että kaikki on yhdellä tai toisella tavalla nitoutunut blogin kanssa yhteen. Tietyllä tavalla kaipaan suuresti niitä alkuaikoja kun pystyin kirjoittamaan mitä sylki suuhun tuo. Itseasiassa tätä kirjoittaessa mulla on aika samanlainen fiilis pitkästä aikaa. Olen kasvanut ihmisenä niin suuresti, että enää en välitä muiden mielipiteistä. Sinänsä tämä tie onkin ehkä ollut minulle hyvä. Nahka on paksuuntunut ja ihan pienestä ei enää hätkähdetä. Pahin oli kyllä se kun joku tekaili niitä perättömiä lastensuojeluilmoituksia minusta. Onneksi nykyään on vainoamispykälät Rikoslaissa, jotka suojaavat tällaisilta. Mutta se oli kyllä todella ahdistavaa kun kolme viikkoa vanhan esikoisen kanssa joku soittaa lastensuojelusta sinulle ja muistan jopa kuinka pelkäsin niissä hormonitiloissa, että minulta viedään lapsi. Miettikää miten törkeää aiheuttaa 1. toiselle tällaisia tunteita ja 2.suunnata hyvin rajallisen lapsensuojelun resursseja tarpeettomasti. No, olen tämän asian jo itseni kanssa käsitellyt, mutta kyllä se edelleen ottaa päähän. Kuten huomata saattaa. 😀

Blogit ovat yleisestikin muuttuneet ja niihin kirjoitetaan enää harvoin verrattuna instagramiin. Mä olen aina sanonut tulevani ehkä vähän jäljessä näihin uusiin juttuihin, mutta kyllä se mulle on edelleen blogi, jonne mieluiten jaan syntyjä syviä. Instagram on mielestäni inspiroiva kanava, mutta siinä viestin ydinsisältö ei välttämättä aina pääse oikeuksiinsa. Ja sit jos siitä paasaa liikaa, niin se on auttamatta satoja kävijöitä miinuksella. 😀 Oikeasti voin antaa muutamia esimerkkejä joskus siitä, miten erilaiset kannanotot vaikuttavat kävijämääriin. Mutta ehkä siinä on aihetta ihan erilliseen postaukseen.

Mielestäni siis edelleen näen blogin ja instagramin toisiaan tukevina alustoina. Ja tätä nykyä en häpeä itseäni enää yhtään. Sillä miksi häpeäisin? Olen piruvie luonut tyhjästä itselleni uran, joka on mahdollistanut minulle niin monta muuta asiaa. Olen oppinut valtavasti markkinoinnista, valokuvauksesta, yrityksen pyörittämisestä, sijoitustoiminnasta ja saanut kuitenkin siinä samalla kokea äitiyden ilman, että olen joutunut miettimään sitä, jäänkö jostain paitsi. Kaikki propsit teille, jotka koette joutuvanne miettimään onko sopiva aika esimerkiksi lapselle työn vuoksi. Varmasti mielettömän vaikeita asioita pohtia!<3

Tällainen vapaa luovuus sopii mun luonteelle hyvin. Mulla on aina meneillään erilaisia projekteja ja suunnitteilla seuraavia. Rakastan tätä muuttuvaa arkea ja sitä, että olemme niin onnekkaita, että meillä on mieheni kanssa samat tavoitteet ja unelmat. Blogia en toivottavasti tule lopettamaan vielä pitkään aikaan. Ehkä minä kirjoitan täällä vielä seitsenkymppisenä. Tai ehkä olen sit löytänyt youtuben ja tittokin muutamia vuosikymmeniä jäljessä kun kaikki sen hetken it -tyypit vetää jo uusilla alustoilla. 😀

Mä en todellakaan ole mikään edellekävijä siinä mielessä, mutta sen voin sanoa, että jälkikäteen koen suurta kunniaa siitä, että olen omalta osaltani ollut mukana siinä murroksessa, missä blogeista tuli työ ja ura. Se on mielettömän hienoa ja jos en silloin ollut itsestäni ylpeä, niin otetaan nyt sit takaisin koko rahan edestä.

Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet matkassa mukana. Suuresti arvostan sitä, miten olette tänne löytäneet vuosi ja postaus toisensa jälkeen. Tämä oli muuten mun blogini 5078 postaus, se on aikamoinen määrä kirjoitettuja sanoja.

Lue myös

X