elämä

Mitä, miksi, milloin? Alanvaihdosta asiaa

26.2.2019 Teksti: Xenia

Alanvaihto puhuttaa aina. Oli se sit niin sanottua downshiftaamista tai myöhemmin elämässä tehtyä yliopistotutkintoa. Se mikä näissä kuitenkin yhdistää on tietenkin se palava halu tehdä jotain mikä on aina ollut unelmana, tai kenties vain se, ettei ehkä koe oloaan luontevimmaksi siinä nykyisessä työssään.

Olen saanut jonkin verran kyselyitä liittyen omaan ”alanvaihtooni” jos sitä nyt niin voi sanoa. Valmistunuthan en nimittäin oikiksesta ole, enkä tiedä tulenko koskaan sitä loppuun tekemään. Edelleen tuon suhteen odotan sitä hetkeä, että minulla on vastaus valmiina. Huojentavaa on kuitenkin huomata, ettei tuon asian pohdinta saa enää ahdistusta aikaiseksi, vaan se nyt vaan odottaa edelleen sitä päätöstä tuolla jossain taka-alalla.

Taustastani sen verran, että minulla ei koskaan lukioaikoina ollut selkeää ajatusta siitä, mitä haluaisin sitten isona tehdä. Siinä missä moni halusi kaupalliselle alalle tai vaikkapa hoitoalalle, minulle näistä yksikään ei tuntunut toista luontevammalta. Kaikkein eniten minua kiinnosti taiteellinen puoli, mutta ikään kuin tukahdutin sitä sen vuoksi, ettei tuo silloin 18-vuotiaan silmissä ollut yhtä varma tie kuin moni muu olisi voinut olla.

Muistan kuinka ensimmäisen välivuoteni talvella aloin jo ahdistelemaan sitä, että miksen minä yhä edelleen tiedä mitä haluan tehdä. Jotenkin se tuntui kunnianhimoiselle ja aina koulussa menestyneelle nuorelle vaikealta ja tavallaan myös epäonnistumiselta. En antanut vastauksen tulla minulle, vaan etsin aktiivisesti tietoa ja lähdin lopulta yrittämään sinne, mikä kuulosta ihan kivalta ja joka oli minun vahvuuteni (aka lukupää) huomioiden myös realistista. Eli oikeustieteelliseen.

Ekana vuonna ihan vaan kokeilin, sillä en suoraan sanottuna uskonut omiin mahdollisuuksini. Olin aika epävarma omista taidoistani ja jotenkin aina ajatellut itseni kaikkialle muualle kuin yliopistoon. Tuo työn ohessa tehty pikku kokeilu jäi kuitenkin niin lähelle sisäänpääsyrajaa, että päätin siinä hetkessä, että seuraavana vuonna pääsisin sisään.

Siitä tuli ehkä enemmän sellainen näyttämisenhalun kaltainen juttu, eikä siinä enää ollut kyse siitä, mitä minä haluan. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuo on aika selkeetä. Nämä paineet asetin ihan itse itselleni. Oliko kyseessä nuoruuden epävarmuus vai mikä, mutta eipä sillä kyllä ole väliäkään.

Toisena vuonna pääsin kirkkaasti sisään ja syystäkin koin onnistumisen tunteita. Ihan oikeasti en varmaan tuota ennen ollut koskaan ollut yhtä onnellinen. Se oli ehdottomasti suurin saavutukseni siihen mennessä elämässäni ja tottakai olen siitä yhä edelleen ylpeä.

Opiskelut alkoi ja eka vuosi meni tosi hyvin, mutta jossain vaiheessa innostui lopahti. Se sisältö ei oikein tuntunutkaan yhtään mieleiseltä ja työn kautta saatu kuva tuntui kaikkea muuta kuin omalta. Kaipasin luovaa, kaipasin väriä, kaipasin jotain hauskaa ja siksi ehkä päädyinkin perustamaan blogini. Joskus ennen ajattelin kaiken menneen toisin päin ja blogin perustamisen olleen sysäys kohti omaa itseä, mutta luulen, että se ajatus blogista lähti kytemään jonkinlaisena vastareaktiona melko kirjapainotteisille opinnoilleni.

Pitkään elin vähän kuin kahden välillä. En tuntenut oloani kotoisaksi oikiksessa ja pelkkä Portsun ovien läpikulkeminen aiheutti ahdistusta. Tähän liittyi varmasti myös se, miten sain lokaa niskaani fiksuiksi mieltämiltäni ihmisiltä vain sen vuoksi, että olin perustanut blogini. Facebookissa käytiin ilkeitä keskusteluja minusta ja pilkattiin minua ja tuo aiheutti sen, että kartoin opintoja yhä enemmän ja enemmän.

Minä en kuitenkaan häpeä. Miksi tekisin niin? Olen alusta asti ollut siinä määrin uskollinen itselleni kun olen kyennyt. En ole valehdellut koskaan tai tehnyt mielestäni mitään typerää. Olen tottakai kasvanut ja mielipiteeni ovat muuttuneet, mutta ei ole yhtäkään postausta, jonka haluaisin poistaa näin kahdeksan vuoden jälkeen.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etten koskaan ole nähnyt tätä urana. Tottakai on ollut aivan samperin hienoa kun on ollut mahdollisuus matkustella ja tehdä tätä työnään, mutta valehtelisin jos sanoisin sen riittävän minulle. Minä en ole henkeen ja vereen vaikuttaja kuten ehkä moni muu on.  Olen tavallinen ihminen, joka itkee todella helposti, nauraa sitäkin helpommin ja on ihan yhtä lailla välillä hukassa elämänsä kanssa kuin kuka tahansa muu. Tuntuisi hassulta yrittää siinä sit vaikuttaa kehenkään siinä määrin, että voisin mieltää itseni vaikuttajaksi. Ymmärrättekö mitä ajan takaa?

Joskus viisi vuotta sitten olisin saattanut vielä sitä yrittää, mutta ei musta vain ole siihen. Mä teen suurimman osan ajasta duunia kotoa käsin villasukissa, legginsit jalassa, joten siitä on hohdokkuus kaukana. Meillä on kaksi lasta ja molemmilla omat työt eli ei tässä ehdi matkustellakaan samalla tavalla. Tyyli on tottakai aina mielessä ja rakastan meikkaamista, mutta mun tyyli on pysynyt samana aina ja samaten meikkityyli. Toisin sanoen en koe voivani antaa siinäkään mielessä niin älyttömästi inspistä, lukuunottamatta tuotevinkkejä jne.

Sen sijaan mä rakastan sisustamista. Mulle tasapainoinen huoneenilme on kaikkea muuta kuin yhdentekevä juttu. En mä lasten leluja siivoa ihan muuten vain, vaan sen vuoksi, että rakastan sitä fiilistä kun koti on kaunis.

Paras ystäväni pääsi juuri muuttamaan miehineen vastavalmistuneeseen taloonsa ja olin ihan kateudesta vihreä kun kävin siellä ekan kerran. Sormet nimittäin ihan syyhysi päästä sisustamaan kun oma koti on jo valmis. Olen jo vuosikaudet salaa haaveillut sisustussuunnittelijan urasta, mutta jotenkin se aina vain jäi ja jäi. Luojan kiitos päätin kuitenkin viime keväänä ottaa härkää sarvista ja tehdä jotain unelmieni eteen, sillä tämä ala ihan oikeasti tuntuu niin oikealta. Siinä vaiheessa kun sydän lyö muutaman ylimääräisen lyönnin värikarttoja mallailessa tietää, että tässä on sitä jotain. Rakastan sisustaa, rakastan tehdä valintoja siihen liittyen, kaikki vaan loksahtelee paikoilleen. On ollut upea oppia loistavien opettajien avulla ja paneutua kotitehtäviin kotona. Olen saanut tehtä jo ”oikeita töitä” ja nauttinut joka hetkestä. Tässä on sitä jotain.

Alanvaihdos mulle on käynyt hitaasti ja ollut todella pitkä tie. Nyt kuitenkin tuntuu kivalta kun voin jatkaa tällä radalla ja tehdä kahta asiaa mitä rakastan. Luoda toisesta uraa ja pitää tämä blogipuoli sit työnä, josta tuskin uraa urkeaa. Tai no, on siitä ura urjennut, mutten näe, miten se sitä voisi minulle olla hamaan loppuun asti. On nimittäin jotenkin vähän vaikea kuvitella, että kirjoittelisin täällä joskus eläkeiässä. Onkohan silloin edes internetiä enää vai eletäänkö me jossain rinnakkaistodellisuudessa?

Elämä on kyllä todella erikoista ja jotenkin tällä hetkellä on hurjaa ajatella sitä, kuka mä olin joskus 10 vuotta sitten. En jotenkin osaa edes tunnistaa itseäni. Olin maalannut mielessäni niin hurjat kuvat siitä, kuka minun pitäisi olla, että unohdin tyystin sen kuka minä todellisuudessa olen. Sen löytäminen on ollut pitkä tie, mutta kaikella on tarkoituksensa ja minun tarkoitukseni oli kulkea juuri näitä polkuja. Aina voin siihen vedota siksikin, että ilman oikista olisi tuskin tullut blogia ja ilman blogia en olisi tavannut miestäni eikä meillä olisi näitä kahta ihanaa lasta. Ihan tulee kylmät väreet kun miettii sitä, miten juuri sillä hetkellä vähäpätöiseltä tuntuva päätös saattaakin vaikuttaa elämäämme niin kaikkivoivasti.