elämä

Mitä, miksi, milloin? Alanvaihdosta asiaa

26.2.2019 Teksti: Xenia

Alanvaihto puhuttaa aina. Oli se sit niin sanottua downshiftaamista tai myöhemmin elämässä tehtyä yliopistotutkintoa. Se mikä näissä kuitenkin yhdistää on tietenkin se palava halu tehdä jotain mikä on aina ollut unelmana, tai kenties vain se, ettei ehkä koe oloaan luontevimmaksi siinä nykyisessä työssään.

Olen saanut jonkin verran kyselyitä liittyen omaan ”alanvaihtooni” jos sitä nyt niin voi sanoa. Valmistunuthan en nimittäin oikiksesta ole, enkä tiedä tulenko koskaan sitä loppuun tekemään. Edelleen tuon suhteen odotan sitä hetkeä, että minulla on vastaus valmiina. Huojentavaa on kuitenkin huomata, ettei tuon asian pohdinta saa enää ahdistusta aikaiseksi, vaan se nyt vaan odottaa edelleen sitä päätöstä tuolla jossain taka-alalla.

Taustastani sen verran, että minulla ei koskaan lukioaikoina ollut selkeää ajatusta siitä, mitä haluaisin sitten isona tehdä. Siinä missä moni halusi kaupalliselle alalle tai vaikkapa hoitoalalle, minulle näistä yksikään ei tuntunut toista luontevammalta. Kaikkein eniten minua kiinnosti taiteellinen puoli, mutta ikään kuin tukahdutin sitä sen vuoksi, ettei tuo silloin 18-vuotiaan silmissä ollut yhtä varma tie kuin moni muu olisi voinut olla.

Muistan kuinka ensimmäisen välivuoteni talvella aloin jo ahdistelemaan sitä, että miksen minä yhä edelleen tiedä mitä haluan tehdä. Jotenkin se tuntui kunnianhimoiselle ja aina koulussa menestyneelle nuorelle vaikealta ja tavallaan myös epäonnistumiselta. En antanut vastauksen tulla minulle, vaan etsin aktiivisesti tietoa ja lähdin lopulta yrittämään sinne, mikä kuulosta ihan kivalta ja joka oli minun vahvuuteni (aka lukupää) huomioiden myös realistista. Eli oikeustieteelliseen.

Ekana vuonna ihan vaan kokeilin, sillä en suoraan sanottuna uskonut omiin mahdollisuuksini. Olin aika epävarma omista taidoistani ja jotenkin aina ajatellut itseni kaikkialle muualle kuin yliopistoon. Tuo työn ohessa tehty pikku kokeilu jäi kuitenkin niin lähelle sisäänpääsyrajaa, että päätin siinä hetkessä, että seuraavana vuonna pääsisin sisään.

Siitä tuli ehkä enemmän sellainen näyttämisenhalun kaltainen juttu, eikä siinä enää ollut kyse siitä, mitä minä haluan. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuo on aika selkeetä. Nämä paineet asetin ihan itse itselleni. Oliko kyseessä nuoruuden epävarmuus vai mikä, mutta eipä sillä kyllä ole väliäkään.

Toisena vuonna pääsin kirkkaasti sisään ja syystäkin koin onnistumisen tunteita. Ihan oikeasti en varmaan tuota ennen ollut koskaan ollut yhtä onnellinen. Se oli ehdottomasti suurin saavutukseni siihen mennessä elämässäni ja tottakai olen siitä yhä edelleen ylpeä.

Opiskelut alkoi ja eka vuosi meni tosi hyvin, mutta jossain vaiheessa innostui lopahti. Se sisältö ei oikein tuntunutkaan yhtään mieleiseltä ja työn kautta saatu kuva tuntui kaikkea muuta kuin omalta. Kaipasin luovaa, kaipasin väriä, kaipasin jotain hauskaa ja siksi ehkä päädyinkin perustamaan blogini. Joskus ennen ajattelin kaiken menneen toisin päin ja blogin perustamisen olleen sysäys kohti omaa itseä, mutta luulen, että se ajatus blogista lähti kytemään jonkinlaisena vastareaktiona melko kirjapainotteisille opinnoilleni.

Pitkään elin vähän kuin kahden välillä. En tuntenut oloani kotoisaksi oikiksessa ja pelkkä Portsun ovien läpikulkeminen aiheutti ahdistusta. Tähän liittyi varmasti myös se, miten sain lokaa niskaani fiksuiksi mieltämiltäni ihmisiltä vain sen vuoksi, että olin perustanut blogini. Facebookissa käytiin ilkeitä keskusteluja minusta ja pilkattiin minua ja tuo aiheutti sen, että kartoin opintoja yhä enemmän ja enemmän.

Minä en kuitenkaan häpeä. Miksi tekisin niin? Olen alusta asti ollut siinä määrin uskollinen itselleni kun olen kyennyt. En ole valehdellut koskaan tai tehnyt mielestäni mitään typerää. Olen tottakai kasvanut ja mielipiteeni ovat muuttuneet, mutta ei ole yhtäkään postausta, jonka haluaisin poistaa näin kahdeksan vuoden jälkeen.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etten koskaan ole nähnyt tätä urana. Tottakai on ollut aivan samperin hienoa kun on ollut mahdollisuus matkustella ja tehdä tätä työnään, mutta valehtelisin jos sanoisin sen riittävän minulle. Minä en ole henkeen ja vereen vaikuttaja kuten ehkä moni muu on.  Olen tavallinen ihminen, joka itkee todella helposti, nauraa sitäkin helpommin ja on ihan yhtä lailla välillä hukassa elämänsä kanssa kuin kuka tahansa muu. Tuntuisi hassulta yrittää siinä sit vaikuttaa kehenkään siinä määrin, että voisin mieltää itseni vaikuttajaksi. Ymmärrättekö mitä ajan takaa?

Joskus viisi vuotta sitten olisin saattanut vielä sitä yrittää, mutta ei musta vain ole siihen. Mä teen suurimman osan ajasta duunia kotoa käsin villasukissa, legginsit jalassa, joten siitä on hohdokkuus kaukana. Meillä on kaksi lasta ja molemmilla omat työt eli ei tässä ehdi matkustellakaan samalla tavalla. Tyyli on tottakai aina mielessä ja rakastan meikkaamista, mutta mun tyyli on pysynyt samana aina ja samaten meikkityyli. Toisin sanoen en koe voivani antaa siinäkään mielessä niin älyttömästi inspistä, lukuunottamatta tuotevinkkejä jne.

Sen sijaan mä rakastan sisustamista. Mulle tasapainoinen huoneenilme on kaikkea muuta kuin yhdentekevä juttu. En mä lasten leluja siivoa ihan muuten vain, vaan sen vuoksi, että rakastan sitä fiilistä kun koti on kaunis.

Paras ystäväni pääsi juuri muuttamaan miehineen vastavalmistuneeseen taloonsa ja olin ihan kateudesta vihreä kun kävin siellä ekan kerran. Sormet nimittäin ihan syyhysi päästä sisustamaan kun oma koti on jo valmis. Olen jo vuosikaudet salaa haaveillut sisustussuunnittelijan urasta, mutta jotenkin se aina vain jäi ja jäi. Luojan kiitos päätin kuitenkin viime keväänä ottaa härkää sarvista ja tehdä jotain unelmieni eteen, sillä tämä ala ihan oikeasti tuntuu niin oikealta. Siinä vaiheessa kun sydän lyö muutaman ylimääräisen lyönnin värikarttoja mallailessa tietää, että tässä on sitä jotain. Rakastan sisustaa, rakastan tehdä valintoja siihen liittyen, kaikki vaan loksahtelee paikoilleen. On ollut upea oppia loistavien opettajien avulla ja paneutua kotitehtäviin kotona. Olen saanut tehtä jo ”oikeita töitä” ja nauttinut joka hetkestä. Tässä on sitä jotain.

Alanvaihdos mulle on käynyt hitaasti ja ollut todella pitkä tie. Nyt kuitenkin tuntuu kivalta kun voin jatkaa tällä radalla ja tehdä kahta asiaa mitä rakastan. Luoda toisesta uraa ja pitää tämä blogipuoli sit työnä, josta tuskin uraa urkeaa. Tai no, on siitä ura urjennut, mutten näe, miten se sitä voisi minulle olla hamaan loppuun asti. On nimittäin jotenkin vähän vaikea kuvitella, että kirjoittelisin täällä joskus eläkeiässä. Onkohan silloin edes internetiä enää vai eletäänkö me jossain rinnakkaistodellisuudessa?

Elämä on kyllä todella erikoista ja jotenkin tällä hetkellä on hurjaa ajatella sitä, kuka mä olin joskus 10 vuotta sitten. En jotenkin osaa edes tunnistaa itseäni. Olin maalannut mielessäni niin hurjat kuvat siitä, kuka minun pitäisi olla, että unohdin tyystin sen kuka minä todellisuudessa olen. Sen löytäminen on ollut pitkä tie, mutta kaikella on tarkoituksensa ja minun tarkoitukseni oli kulkea juuri näitä polkuja. Aina voin siihen vedota siksikin, että ilman oikista olisi tuskin tullut blogia ja ilman blogia en olisi tavannut miestäni eikä meillä olisi näitä kahta ihanaa lasta. Ihan tulee kylmät väreet kun miettii sitä, miten juuri sillä hetkellä vähäpätöiseltä tuntuva päätös saattaakin vaikuttaa elämäämme niin kaikkivoivasti.

Xenia

Instagram

  • Sain täydentää aurinkolasivalikoimaani yhteistyökumppanini @sunglassesshop valikoimalla ja päädyin Dolce & Gabbana DG4304 mallin lisäksi tuttuakin tutumpaan klassikkoon eli Ray Banin Aviator malliin klassisessa ruskeassa sävyssä ja polarisoivalla linssillä! Itseasiassa nämä on hyvin lähellä niitä, jotka menetin Kap Verden aaltoihin!🤣 Kevätaurinko alkaakin jo paistaa, joten jos olette hankkimassa aurinkolaseja, saatte 20%:n alennuksen jo valmiiksi edullisista hinnoista koodilla XENIA20 31.3 asti. Koodi ei toimi Guccin, Maui Jimin, Tom Fordin eikä Victoria Beckhamin aurinkolaseihin. Laitan vielä stooreihin suorat linkit näihin molempiin. Kummasta te tykkäätte enemmän, Dolce & Gabbanan vai Ray Banin laseista?😎 #kaupallinenyhteistyö #sunglassesshop #dolceandgabbana #rayban #raybanaviator

xeniasday

Kommentit (36)

Missä koulussa siis opiskelet sisustussuunnittelua? Itsekin pohdin alanvaihtoa ja erityisesti sisustus kiinnostaa 🙂

Mielenkiintoista kuulla urapohdinnoistasi. Oletko ajatellut, että vielä voisit yhdistää oikiksen ja sisustussuunnittelun työelämässäsi? Jossain vaiheessa kerroit kirjoittavasi gradua. Onko valmistuminen enää sitä vaille, vai puuttuuko tutkinnostasi vielä muita pakollisia opintoja?

En oikein näe sitä mitenkään omanlaisekseni poluksi. Gradu mulla on tehtynä, pakollisia opintoja tekemättä, mutta nykypäivänä niiden tekeminen ”muun ohella” on tehty todella vaikeaksi. 🙂

Täytyy sanoa, että mä olen lukenut ja seurannut sun blogia ihan sieltä alusta asti, mutta tälläisenä melko hiljaisena taustaseuraajana. On aivan ihanaa huomata kuinka vaikutat nyt niin tasapainoiselta ja selvästi sen oman jutun löytäneeltä, onnea siis uudesta polusta elämässä! 🙂 Sinusta huokuu sellainen luonnollinen ja terveellinen kauneus ja olethan muuttunut todella paljon vuosien varrella, mutta ehdottomasti vain parempaan suuntaan ja tällä viittaan tuohon kirjoittamaasi, että ”rakastan meikkaamista, mutta mun tyyli on pysynyt samana aina ja samaten meikkityyli”. Ihanaa kevättä!

Kiitos Linhe, että jätit kommentin. Varmasti ikä on tehnyt oman tehtävänsä, mutta juu kieltämättä se meikkityylikin on muuttunut – juuri kävin katsomassa! 🙂 Aurinkoista kevättä sinullekin!<3

Kiva kuulla, että olet löytänyt itsesi näköisiä asioita elämääsi! Tärkeintä on juurikin kuunnella itseään matkan varrella, eikä painaa tukka putkella kohti jotain sellaista, joka ei tunnu omalta. Itse teen juristin töitä ja tunnistan erittäin hyvin ajatukset siitä, että kaipaa elämään väriä ja luovuutta. Siksi minä vaativan työn vastapainoksi katson illat hömppäsarjoja ja päivitän ahkerasti Instagramia. Aurinkoista kevättä, Xenia! Sinun blogisi aikoinaan avasi minulle blogimaailman & on ollut kiva seurata vuosien varrella, miten olet aikuistunut & perustanut perheen. Kun oma elämä on mennyt eteenpäin, niin sinun on mennyt myös ja siksi sinuun on ollut helppo samaistua sopivassa määrin kaikki nämä vuodet 😊✨

Ihanasti kommentointu Jenni. Mielettömän kiva kuulla, että oot löytänyt oman juttusi ja vieläpä tasapainon, se onkin todella tärkeää elämässä!<3

Harvoin kommentoin, mutta nyt on pakko. Olet rohkea, kun seuraat unelmiasi, vaikka joukko ihmisiä yrittää koko ajan tulkita sua väärin ja tuomita suurin piirtein kaikesta mitä teet. Vaikka elät semijulkista elämää, se on kuitenkin sun elämä, ei heidän.
Itse olen opiskellut yliopistotutkinnon alalta, joka aina tuntui vähän väärältä. Tein sen valmiiksi pitkän hoitovapaan aikana, kun olin jo vuosikaudet tehnyt muita töitä, ja opinnot oli roikkuneet lähes tuplasti sen ajan kuin sulla. Päivääkään en ole tehnyt ”oman alan” töitä. Hoitovapaiden jälkeen päädyin puolivahingossa työpaikkaan, jossa olen nyt päässyt samoille palkoille kuin koulutukseni mukaisissa töissä tienaisin, ja rakastan työtäni, vaikka hiukan harmittaa ettei opintoihini kuulunut aineita, joista saattaisi olla töissä hyötyä ja joudun siksi ponnistelemaan hiukan kollegoita kovemmin ja täydentämään osaamistani koko ajan.
Olen sua hiukan vanhempi ja seurannut blogiasi alusta asti, sillä pidän ajattomasta ja selkeästä tyylistäsi ja alkuun ammensin sulta pukeutumisvinkkejä, vaikka muuta samastumispintaa ei juuri ollut. Pidin varmaan sua vähän pinnallisena ja huomasin kyllä muutoksen tultuasi äidiksi. Tietenkään en tunne sua ja ymmärrän, että mielikuvat ovat vain mielikuvia. Mutta blogin alkuaikoina en varmaan mieltänyt sua ihmiseksi, joka saattaisi kuulua omaan kaveripiiriini, nykyään kyllä hyvinkin. En ehkä ole ensimmäinen, joka sanoo tai ajattelee näin.
Toivottavasti bloggaaminen edelleen antaa sulle sen verran, että jaksat jatkaa!

Onpa inspiroiva tarina. Koskaan ei tosiaan tiedä, miten ja miksi päätyy siihen tilanteeseen, vaikka kaikki sit loksahteleekin paikoilleen!<3 Ja kiitos. Olin kyllä huomattavasti pinnallisempi, vaikka oli se kyllä pitkälti myös epävarmuutta, joka säteili pinnan alta!<3 Ihanasti sanottu joka tapauksessa, kiitos!<3

Tää oli loistava postaus <3 Rohkeutta onkin seurata omaa polkua eikä vain mennä ns. valtavirran mukana vaikka se olisi sillä hetkellä helpoin tie. Se on nimenomaan kuitenkin se matka joka tekee meistä meidät, uniikit yksilöt. Ja on ollut tosi kiva seurata sun sisustuspostauksia, niissä kun näkyy selkeästi että oot innostunut aiheesta ja että toi on sun juttu 🙂

Kirjoitus täynnä asiaa, kiitos!
Oma blogien lukeminen on vähentynyt paljon, mutta säännöllisin väliajoin (kiitos instan ja välillä fb:n linkkien) palaan tänne lukemaan juttuja tavallisesta elämästä.
Juuri tuolloin 10 vuotta sitten on jo mukana kuljettu. 😀

Onpa ihana kuulla, että siellä on teitä jo pidempään matkassa kulkeneita!<3

Ylipäätään mietin kuinka nuori osaa tietää vielä siinä elämänvaiheessa mitä haluaa tehdä. Itse viisastuneena olisin valinnut opintoni toisin aikanaan – toki samalta alalta mutta työllisyyden parantamiseksi olisin tehnyt muita valintoja. Uuden aloittaminen tai omien lisäopiskelu ei ole aina helppoa, sillä monet opinnot vaativat sitä 8-15 läsnäoloa.
Tsemppiä uudelle alalle!

No sepä se. Mielestäni opintojenohjausta pitäisi kehittää, tai ehkä sitäkin on tehty sitten minun lukioaikojeni. Silloin tärkeintä ainakin opolleni tuntui olevan lähinnä työllistyminen, ei niinkään se, että on tyytyväinen työhönsä.

Voin niin samaistua tuon vikan kappaleen sanoihin että on ajatellut elämän menevän tietyllä tavalla ja jotenkin vain unohtaa sen mitä oikeasti on… elämän käännekohdilla on tapana sitten taas palauttaa mieleen sen kuka oikeasti on 🙂 kaikkea hyvää sinulle!

Olipa tosi hyvä, pohdiskeleva postaus! Niin monia polkuja pitkin voi löytää sen oman juttunsa.

Olen lukenut blogiasi parisen vuotta, ja haluaisin kysyä miten olette tavanneet miehesi kanssa? Löytyykö tästä jotain vanhoja postauksia, entäs teidän häistä? Tai voisitko mahdollisesti kirjoittaa aiheesta, rakkaustarinoita on aina niin ihana lukea!

Tapasimme lomamatkalla Kap Verdellä, se oli menoa saman tien!<3

Ainoa, mikä tässä itsensä hakemisessa huolettaa, on se miten monelta nämä etsiskelijät vievät esim. opiskelupaikan, sellaiselta joka olisi alasta oikeasti kiinnostunut. Toiseksi he kuluttavat hirvittävät määrät yhteiskunnan varoja, koska esim. ammattikoulutuksen ja yliopistokoulutuksen hinta on n. 40.000,- / 100000,- vuodessa.
En tuomitse uudelleenkoulutusta sinänsä, olenhan itsekin jo kolmannessa ammatissa. Mutta minulla on aina mennyt työpaikka niinsanotusti alta. On ollut pakko kouluttautua uuteen ammattiin saadakseen töitä, joista viimeisintä, eli hoitotyötä olen tehnyt 21 vuotta. On tietysti aloja, mihin voi pikakouluttaa itsensä rahalla, maksamalla koulutuksen itse. Niinkuin nyt ymmärtääkseni sinä teet.

Asia ei kyllä ihan noin mustavalkoinen mielestäni ole. Ehkä tämä on saivartelua mutta ensinnäkään mielestäni opiskelupaikkaa ei voi viedä sellaiselta, jolla sitä ei ole ikinä ollutkaan. Opiskelemaan hyväksytään valintakokeissa parhaiten menestyneet eli nämä ovat ihan virallisesti paikkansa ansainneet. Jos sitten opiskeluiden edetessä huomaakin ettei ala ole oma, niin onhan se valitettavaa mutta ei sille mitään voi.

Tällaisesta kommentista tulee lähinnä se tunne, että joku alasta kiinnostumaton ihan kiusallaan hakisi oikikseen, vain viedäkseen joltakin toiselta opiskelupaikan. Vaikea kuvitella, että kukaan ainakaan kovin helpolla pääsisi oikikseen vailla motivaatiota ja kiinnostusta alaa kohtaan. Valintakokeet nimenomaan aika usein on se motivaation ja kiinnostuksen mittari. Nykyään, kun valintakokeet vähenevät ja todistusvalinnat tulevat yhä useammalla alalla käyttöön, niin opintojen keskeytykset varmasti lisääntyvät, kun ei ole edes pääsykoemateriaalin verran kosketusta alaan ennen opintojen alkua. Eiköhän se opintojen keskeyttäjä kaikista eniten ”kärsi” tilanteesta, joten aika kohtuutonta, jos hän vielä olisi vastuussa aiemmin rannalle jääneiden opiskelupaikoista. Varsinkin nykyään opintojen keskeyttäminen ja toisen korkeakoulututkinnon aloittaminen on tehty vaikeaksi, kun yhteisvalinnassa suositaan ensikertalaisia. Niin kuin joku muu jo kommentoi, niin uskon, että niitä yhteiskunnan varoja kuluu hiukan enemmän siinä tapauksessa, jos joutuu opiskelemaan ja myöhemmin työskentelemään täysin itselleen väärällä alalla.

Tämä on totta. Kellään ei riittäisi motivaatio lukea valintakokeisiin, jos se ei olisi sillä hetkellä se oma unelma. Sitähän se nimittäin minulle silloin oli. 🙂 Olen itse myös sitä mieltä, että valintakokeet mittaavat tosi hyvin nimenomaan siitä alasta kiinnostuneita aivan eri tavalla kuin vaikkapa ylioppilastodistus! 🙂

Jos tutkinto on muutamasta tentistä kiinni niin kannattaa suorittaa loppuun siitäkin huolimatta ettei ala nyt kiinnosta. Tulevaisuudessa ei voi tietää, mitä hyötyä tutkinnosta tulisi olemaan!

Jos tutkinto olisi muutamasta tentistä kyse, en edes pohtisi asiaa. 🙂 Se olisi silloin itsestäänselvää! 🙂

En tiedä, tuskin tarkoitit syyllistää niitä, jotka löytävät sen oman urapolkunsa kenties eri suunnasta kuin vaikkapa ensimmäinen korkeakoulututkinto on, mutta siltä se kyllä kuulosti. Tuon sen näkökulman asiaan kolmen nuoren aikuisen, elämäänsä rakentavan äitinä kuinka paljon yhteiskunnalle maksaa se jos ihminen turhautuu, ahdistuu, sairastuu masennukseen ja jättää käyttämättä upeaa ainutkertaista potentiaaliaan sen vuoksi, että valitsi polun, joka ei ollutkaan sitten oma, mutta joka ehkä kahdeksantoistavuotiaana tuntui ”hienolta” tai jota luuli mahdollisesti läheisten häneltä ”odottavan”. Ehkä huomaat, että on henkilökohtaista, kipeästi koettua pohdintaa.

Fiksuja sanoja Täti Violetti. Asioilla on aina useampi puoli eikä mielestäni nuorta voi vaatia tilille siitä, jos hän hän myöhemmin elämässään huomaa olevansa väärällä alalla. Tällä logiikalla voisimme vaatia tilille myös elintapojensa vuoksi sairastuneita. Kaikki me maksamme yhteiskunnalle jotain. Tärkeintä lienee kuitenkin, että meistä kaikista tulee tyytyväisiä veronmaksajia! 🙂

Niinkuin varmaan huomasit, olen itsekin jo kolmannessa ammatissa. Olen kuitenkin sitä ikäluokkaa, joka ei voinut toteuttaa unelmaansa, ei turhautua eikä masentua. Ainoa tie oli koulutus, työ ja itsensä elättäminen. Yhteiskunnan tukea tai rahaa yksinhuoltajaäidiltä ei silloin liiennyt. Ja olenkin kiitollinen keskeyttäneelle opiskelijalle, jonka paikan sain silloisessa Terveydenhuolto-oppilaitoksessa kesken lukukauden. Se koulutus takasi minulle tärkeimmän=työpaikan.

Merja tälläkin hetkellä minun ainoa tieni on koulutus, työ ja itseni elättäminen. En tiedä, mitä viestilläsi tarkoitat, mutta siitä sai sellaisen kuvan, ettet oikein arvosta tätä minun ikäluokkaani.

Komppaan myös aiempaa kirjoittajaa jonkin verran tässä. Sinänsä on tietysti hieno juttu, että löytää sen oman juttunsa, mutta eikö sinusta tunnu hieman pahalta, että suurimmalta osin kallis ja vaikeasti saavutettava oikeustieteellinen koulutus on mennyt osaltasi hukkaan? Tekstisi perusteella suunnitelmistasi saa sen kuvan, ettei sinulla todennäköisesti ole aikomuksena tehdä opintoja loppuun tai hyödyntää saamaasi koulutusta käytännössä kovinkaan paljoa. Tämähän tarkoittaa sitä, että joltakulta (alaan motivoituneemmalta, mutta pääsykokeessa murto-osan huonommin menestyneeltä) on jäänyt himoittu opiskelupaikka saamatta. Tämä tuntuu ikävältä kun kuulee aina tarinoita ihmisistä, jotka joutuvat yrittämään monta kertaa päästäkseen sisään (monet siinä kuitenkaan onnistumatta). Lisäksi toki itseäni myös mietityttäisi valtion maksaman koulutuksen heittäminen hukkaan. Vaikka oikeustieteellinen koulutus ei kalleimmasta päästä olekaan niin maksaa silti yhden juristin kouluttaminen vuosien varrella useamman kymppitonnin. Olisi mielenkiintoista tietää olisitko suorittanut opintoja näinkään pitkälle, jos koulutus ei olisi ilmaista?

Opiskelen itse myös oikiksessa ja vaikka en sanoisi, että kyseessä on oma ”unelma-alani” niin ei mieleenikään tulisi heittää tutkintoa nyt näin loppusuoralla kankkulan kaivoon vaan koska tekisin mieluummin jotain muuta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa uusiin projekteihin ja haasteisiin on aina kannustettu, mutta on aina kuitenkin pidetty tärkeänä, että yhden asian saattaa loppuun kerrallaan. Yleispätevä oikistutkinto taipuu kuitenkin niin moneen, joten sitä voi tulevaisuudessa hyödyntää monessa eri hommassa, eikä vain perinteisessä aa-maailmassa.

Onnea kuitenkin uusiin haasteisiin – olivatpa ne mitä hyvänsä! 🙂

Se ”motivoituneempikin” hakija saattaa lopulta sisään päästyään huomata, ettei olekaan oma ala itselle. Kukaan meistä ei osaa ennustaa tulevaisuutta, ei omaa eikä muiden. Turha siis syyllistää keskeyttäjää, kuka tahansa saattaa keskeyttää jossain vaiheessa syystä tai toisesta.

Olen itsekin päässyt aikanaan opiskelemaan ns. arvostettua alaa, johon on todella vaikea päästä enkä sisään pyrkiessäni enkä edes opintojen aikana ollut varma onko se kuitenkaan se oma ala. Koen Xenian lailla olevani taiteellinen ja sellainenkin ala olisi kiinnostanut. Olen nyt kuitenkin oman alani töissä ja tykkään tosi paljon työstäni. Ei elämä ole mustavalkoista. Ehkä vielä joskus ”heitän tutkintoni hukkaan” ja haen taideteolliseen. Niille jotka ajattelisivat minun tuhlaavan yhteiskunnan varoja lähetän pusuja 😀

Me ajatellaan asioista aivan todella eri tavalla. Mä näen ajattelutapasi ikään kuin samana sen suhteen, että syyllistäisin tupakoitsijaa keuhkosyövästä ja vaatisin tilille yhteiskunnan hänen terveydenhoitoonsa kuluttamista varoista. Tai ylipainoista vaikkapa 2.tyypin diabeetekseen liittyen. Kysynpä vain sinulta, että miten minä hyödyttäisin yhteiskuntaa tekemällä vielä enemmän opintoja, jos en niitä tule käyttämään. Ja tuleeko sinusta tosiaan vaatia 18-20 vuotiaita tilille siitä, että valitsivat väärin?

Olen ollut tästä 9 vuodesta useamman vuoden poissaolevana (eli en ole kustantanut mitään valtiolle), mutten myöskään näe, että tekemäni kurssit olisivat menneet hukkaan. Päinvastoin olen saanut valtavasti tietoa, jota voin käyttää ihan muuallakin elämässä kuten vaikkapa yritystoiminnassa. Jos laskisin oman hintani yhteiskunnalle voisin väittää olevani sieltä edullisimmasta päästä. Olen maksanut lähes jokaisen opintotuen takaisin ja sen sijaan tienannut keskivertoa reippaasti enemmän jo opintoaikoina. Jos nyt siis tälle logiikalle lähdetään, jota en itse allekirjoita ollenkaan! 🙂

Meitä on moneen lähtöön. Kiitos ja samoin onnea sinullekin kaikkiin haasteisiin mitä elämä tuo! 🙂

Mun mielestä välivuoden pitäminen pitäisi olla lähes pakollista tai sitä pitäisi enemmän suositella. 18-19-vuotiaana ylioppilaana hyvin harva tietää, mitä oikeasti elämältään haluaa ja ulkopuolisten paineiden vaikutus on suuri. Mielestäni on erittäin kannattavaa pitää välivuosi tai parikin, tehdä töitä, katsella maailmaa ja miettiä mitä oikeasti haluaa. Pidin itse neljä välivuotta, sillä en tiennyt mitä haluan opiskella. Nyt lähes valmiina maisterina tiedän olevani oikealla alalla ja olen erittäin kiitollinen, että pidin välivuodet, vaikka niiden aikana ahdistikin ajatus siitä, että on ”pakko opiskella ammatti”. Välivuosien aikana hankin rutkasti työkokemusta, jota nuoremmilla opiskelukavereillani ei ole. Moni suoraan lukiosta yliopistoon tullut on myös keskeyttänyt opinnot, kun on tajunnut ettei ala olekaan se mitä halusi. Uskon, että he olisivat tältä välttyneet jos olisivat rauhassa pohtineen mitä haluavat opiskella.

Edellisiin kommentteihin liittyen siitä, kuinka sinun kesken jäävät opintosi ovat hirveä synti täytyy todeta, että onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, vaikka valmistuisit, jos et koskaan alasi töitä tekisi? Tällä logiikalla myös toista tutkintoa tekevät eivät saisi vaihtaa alaa, koska vievät toisilta opiskelupaikan. Nykyajan työelämässä vaaditaan monialaista osaamista ja harva tekee samaa työtä koko elämäänsä. Ymmärtääkseni olet kuitenkin saanut alemman korkeakoulututkinnon tehtyä, joten ilman mitään tutkintoa et kuitenkaan ilmeisesti ole oikista jättämässä? Suomessa maistereista on ylitarjontaa muutenkin ja enemmän pitäisi tukea alemman korkeakoulututkinnon työllistävyyttä. Se mahdollistaisi myös enemmän opiskelupaikkoja.

Pitää tehdä, mitä oma sydän sanoo. Kerran me täällä vain elämme.

Kuuntele sydäntäsi, älä muita.

Todella hyvä postaus! Olen itsekin pohtinut ura-minääni viimeiset vuodet joten tekstisi kosketti. Olen nyt työskennellyt viitisen vuotta sairaanhoitajana ja joka kevät yhteishakujen ja muiden ohella palaan siihen kysymykseen, että mitä minä oikeasti haluaisin olla. Olen hyvä työssäni ja viihdyn, mutta jotain puuttuu. Minua henkilökohtaisesti surettaa se miten haastavaksi tänä päivänä tehdään mahdollisuus toiseen ammattitutkintoon, esimerkiksi tämä ensimmäistä ammattitutkintoa hakevien kiintiö. Harva meistä kuitenkin tietää suoraan lukiosta/ammattikoulusta päässeenä mihin omat taidot ja kyvyt oikeasti riittävät ja mihin se oma ura-minä kasvaa. Ennemmin pitäisi kannustaa hakemaan toista tutkintoa jos nykyisessä ei voi hyvin tai sen ”oikean” puute tuottaa ahdistusta omaan elämään. Onhan sillä pitkälläkin tähtäimellä vaikutuksia jos vain jämähtää sellaiseen missä oma hyvinvointi ei kukoista.

Olet täysin oikeassa! <3 Tsemppiä sinne Janita, mä uskon, että jokainen meistä löytää vastaukset ennemmin tai myöhemmin!<3

Hyvä postaus. Itse olen nyt seurannut kauhistuneena vierestä, kun kolmannen asteen opintoja aletaan viemään siihen suuntaan, että on pakko suoraan toisen asteen tutkinnosta heti jatkaa opintoja ja varsinkin valita oikein se itseään kiinnostava ura. Tämä tulee varmasti lisäämään nuorilla masennusta, kun heti pitää tietää mitä haluaa ja päästä sinne heti ensimmäisellä yrittämällä.
Itse pidin kaksi välivuotta, jotka tein ahkerasti töitä. Paras päätös ikinä, koska sen jälkeen oli jo helpompi miettiä mihin suuntaan sitä lähtee jatkamaan opintoja. Minultakin löytyy ystävä- ja tuttavapiiristä yllättävän monia, jotka ovat vaihtaneet alaa. Juurikin, kun on tullut huomattua, ettei yhtään se oma juttu, jota jaksaa tehdä vielä eläkeikäänkin asti.

Mä olen meinannut joskus kommentoida, että sun pitäisi ehdottomasti alkaa tekemään töitä sisustuksen parissa, koska sulla on aina ollut silmää ja ammattimainen tatsi sisustamiseen! Todella hienoa kertakaikkiaan! Onnea uusiin tuuliin, vaikka tästä muutoksesta on jo näemmä jonkin aikaa, mutta vasta nyt luin tästä 🙂

Missä koulussa siis opiskelet sisustussuunnittelua? Itsekin pohdin alanvaihtoa ja erityisesti sisustus kiinnostaa 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *