Xenia's day

Muiden hyväksynnästä ja koirasta luopumisesta

Teksti: Xenia

Mulle heräsi ajatus siitä, että haluan kirjoittaa siitä, mikä ainakin omalla kohdallani oli täyttä totta vuosikausia. Liittyy ehkä osittain ikään ja siihen, ettei vielä oikein tiedä mikä suunta olisi se oma, mutta hyväksynnän hakemisesta ja toisten miellyttämisestä meillä on varmasti kaikilla oma kokemuksensa.

Itseasiassa tämä tuli mulle mieleen siitä kun olin eräänä päivänä vastaamassa johonkin kaikkea muuta kuin rakentavaan palautteeseen täällä blogissa ja mieleeni tuli vain se, että kaikkia ei tosiaan voi miellyttää. Mutta se oli mulle ainakin ennen ongelma. Siis se, että yritin miellyttää kaikkia, mutta unohdin samalla sen tärkeimmän henkilön eli itseni.

Jotenkin nuoruuden epävarmuus sai ainakin omalla kohdallani aikaan sen, että tein asioita muiden hyväksyntä silmällä pitäen. Osittain tästä syystä hain jopa oikikseen – näyttääkseni muille kuinka hyvä mä olin – toisin sanoen hakeakseni hyväksyntää ja pönkitystä silloin vielä melko heikolle itsetunnolleni.

P1310038

Nyt, lähes 10 vuotta myöhemmin olen kuin eri ihminen. On jotenkin edes vaikea tunnistaa sitä 2-kymppistä minua kuvista saatikka jutuista. Vallitseva fiilis oli silloin kaikkea muuta kuin rauhaisa. Kävin ylikierroksilla ja kuvittelin, etten riitä millään.

Tuolloin 2-kymppisenä suurin osa minuudesta ja hyväksynnästä liittyi pitkälti ulkonäköön. Olinhan juuri saavuttanut silloisen unelmani – päässyt sisään vaikealle alalle yliopistoon – vaikkakin ehkä väärin perustein, nyt jälkikäteen ajateltuna. Silti tuntui kun en olisi riittävän hyvä. Piti olla laihempi, kauniimpi ja kaikin puolin ”parempi”. Jos syötiin suklaata, juostiin lenkillä, ulos ei lähdetty ilman kunnon juhlameikkiä ja tukan piti olla tiptop heti aamusta alkaen.

Sekään ei kuitenkaan riittänyt ja syy siihen on, että tyytyväisyys itseen lähtee ihan muista asioista kuin siitä miltä näyttää. Toki edelleen rakastan ehostaa itseäni kevyesti lähes päivittäin, mutta tämä liittyy pitkälti ihan siihen, että itsellä on ryhdikkäämpi olo kun on vähän jotain kasvoilla – etenkin nyt kun tuo pieni valvottaa lähes joka yö.

Se mikä minut tekee tyytyväiseksi ei enää olekaan se mitä muut minusta ajattelevat. Ehkä olettekin sen täällä huomanneet. Mua ei hetkauta yhtään jos joku sanoo pahan asian minusta tai ulkomuodostani. Se kyllä tuntuu, jos joku arvostelee äitiyttäni, mutta luulen sen olevan meihin rakennettu sisään – ja toisaalta, se liittyy pitkälti myös muihin ihmisiin kuin minuun. Jos joku sanoo minua huonoksi äidiksi, sanoo hän käytännössä samalla etten pidä huolta minulle rakkaimmista ihmisistä. Siinä tuntuu pahalta jo se, miksi joku näin sanoisi, vaikka tietäisikin kaiken olevan höpöpuhetta. Ihan samaten kun sitä itkee leffoissa lasten kohtaloa, vaikka tietääkin sen olevan fiktiota..

P1310031

Olen kasvanut ihan valtavasti etenkin lasten jälkeen. Mutta jos katson omaa historiaani taaksepäin, on mieheni tapaaminen ollut suuri käännekohta elämässäni. Yhtäkkiä olin nimittäin jonkun kanssa, jonka kanssa tunsin olevani hyvä juuri tällaisena. Välillä ilman meikkiä, välillä meikin kanssa ja silti tunnen oloni aina yhtä kauniiksi ja rakastetuksi. Siinä missä ennen häntä olin olemassa muita varten, nyt olen olemassa myös itseäni varten – noin kärjistettynä.

Mieheni tapaamisen jälkeen elämäni jotenkin rauhoittui ja vielä enemmän lastensaannin jälkeen. Itseasiassa mun persoonalle on sopinut ihan älyttömän hyvin se, että tulin äidiksi kohtuu nuorena. Se on kasvattanut minua ihan valtavasti ja antanut minulle uuden tehtävän. Sillä vaikka mikä tulisi, yksi on ja pysyy, ja se on perhe.

Oma kasvu on vaikuttanut siihen, etten enää hae hyväksyntää muualta. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat jos teen jotain mikä on minulle ja perheelleni parhaaksi.

Teistä varmasti monet ovatkin tietoisia esimerkiksi siitä, ettei meillä ole enää Maxia. Maxilla on kaikki paremmin kuin hyvin ja niin on meilläkin ja se on pääasia. He, jotka minua vihaavat haluavat toki keksiä tähän ympärille jotain draamaa, mutta sitä siinä ei ole. Lapset tai laiskuus eivät kuitenkaan olleet syynä hänen uudelle kodilleen vaan puhtaasti se, että Max tarvitsi kaverin, jota emme hänelle voineet antaa. Minä kävelin pitkiä lenkkejä, vein metsään ja vaikka mitä, mutta se ei riittänyt. Max heräsi eloon aina toisen koiran kanssa, joka tarjosi sille leikkiseuraa 24/7, sellaista johon toisesta ihmisestä ei olekaan.

Tämä on varmasti myös rodulle ominainen juttu ja tähän liittyenhän meille olikin joskus toiveena ottaa toinen koira. Omat paukut ei siihen kuitenkaan riitä ja pitkän harkinnan jälkeen päätettiin etsiä Maxille koti, jossa olisi toinen koira. Ja sellaisen myös löysimme. Samanikäisen kaverin, jolla oli sama tilanne. Heidän toinen koiransa oli kuollut ja he etsivät seuraa koiralleen, joka oli yhtäkkiä masentunut ja kulki perässä koko ajan. Ja mikä match he olivatkaan. Kumpikin koirista heräsi eloon ja he ovat olleet siitä lähtien kuin paita ja peppu. Tilaa on temmeltää valtavasti myös ulkona ja kaikin puolin en voisi kuvitella Maxille parempaa kotia. Samanlaista emme itse hänelle olisi voineet antaa.

P1310029

Toki olisimme voineet jatkaa samalla linjalla vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Mutta tilanne stressasi minua kun tuntui, ettei millään voinut tyydyttää toisen tarpeita. Jos joku tämän jälkeen vielä haluaa tuomita niin sit olkoon niin, täällä kommenttiboksissa en kuitenkaan asiaa aio sen enempää käsitellä, koska tämä tieto riittää varmasti kaikille ulkopuolisille. Varmasti ymmärrätte myös sen, että tämä oli meille valtavan raskas päätös, jota käsiteltiin pitkään ja hartaasti – ja käsitellään yhä edelleen, ihan päivittäin.

Muistan muuten ennen meidän lopullista päätöstä kuinka mietin asiaa siltäkin kannalta, etten voi tätä päätöstä tehdä, koska mut tullaan satavarmasti lyömään alas keskusteluissa. En edelleenkään ole mennyt niitä lukemaan, vaikka olen hyvin tietoinen että niitä on, näen kuitenkin liikenteen lähteistä. Kuulemma häistämmekin on joku parisataasivuinen keskustelu, mielenkiintoista..Siinä voikin sit miettiä, että miksi ihmiset tuntevat olonsa tässä maailmassa niin huonoiksi kun nettikiusaaminen palstoilla kukoistaa..Minkälaista esimerkkiä siinä samalla jaetaankin ja perustellaan omaa huonoa käytöstä sillä, että ”on ihan ok puhua mitä sylki suuhun tuo kun kirjoittaahan tuo blogia.” Surullista.

Olen myös saanut ”rakentavaa” kritiikkiä siitä, kuinka en ”ota vastaan rakentavaa kritiikkiä”. Yleensä tyylillä: olet huono ja säälittävä ihminen, muuttuisit jo. Arvaatte varmaan, että seuraavaksi päädytään siihen, että saamastani kritiikistä ehkä 10-20% on rakentavaa, loput on kirjoitettu puhtaassa ilkeilymielessä. Ja mä nyt olen vaan sellainen ihminen, etten anna itseäni tallata. En ala nimittelemään takaisin, mutten myöskään yritä saada yhteistä säveltä aikaan sellaisen henkilön kanssa, joka yrittää nöyryyttää puhtaasti ilkeässä mielessä. Älkää kuitenkaan ottako tätä väärin. Mä otan mielelläni vastaan kaikkia ehdotuksia, postaustoiveita ja keskustelen asioista kauniisti eri mieltä olevien ihmisten kanssa.  Mutta tässäkin on sit se puoli, että on tehtävä siten kuin hyvältä tuntuu. Mä tykkään blogista enemmän sellaisena ajatuksen purkupaikkana kuin muotilehtenä, joten ideointi siihen suuntaan on turhaa. Sillä vaikka teen tätä lukijoille, teen tätä myös itselleni ja mun on oltava tyytyväinen, jotta voin pitää sydämen mukana.

Kunhan elämänsä lopussa voi olla itseensä ja omiin tekemisiinsä tyytyväinen, niin se riittää. Toki niin, että otamme muut kanssaeläjät huomioon. Emme voi ajatella jokaikisenä hetkenä sitä, mitä joku toinen ajattelee tai olenko mä nyt tuon silmissä kaunis. On paljon helpompi antaa muillekin kun on samaan aikaan sinut itsensä kanssa ja tuntee olonsa nahoissaan hyväksi. Ole hyvä sekä itseäsi, että muita kohtaan!

Kylläpä tästä tulikin pitkä postaus, mutta olkoon. Mitä ihaninta viikonloppua teille kaikille! Ja kiitos kaikille, jotka olette olleet matkassa jo pitkään. Miten suuresti arvostankin sitä, että olette jakaneet mun ilon ja surun hetkiä jo vuosikausia.<3

 

Lue myös

X