Xenia's day

Mustasukkaisuus pikkusisaruksen syntymän jälkeen

Teksti:

P6200005P6200011
Se on jännää miten vauvan syntymän jälkeen kotiinpalatessa vastassa olikin paljon isompi tyttö kuin mitä oli lähtiessä. Jotenkin hassua että tyttö ihan kasvoi silmissä ja vauvaan verrattuna meidän pikkutyttö olikin meidän silmissä yhtäkkiä aivan todella iso.
Tyttö tuli heti ensimmäisenä päivänä katsomaan meitä sairaalaan kun munkin olo oli niin hyvä, etten näyttänyt kärsivältä. Hän kurkki vauvaa kiinnostuneena ja oli ehdottomasti positiivinen minun vieressäni istuessaan.
Kotiin päästyämme ensimmäinen sanoisinko viikko-pari meni sellaisessa honeymoon -vaiheessa eikä mustasukkaisuutta juuri esiintynyt. Ehkä tyttö ajatteli että vauva on vain vierailulla ja lähtee kyllä ”kotiin”.  Mä kyllä koin syyllisyyttä tuona aikana sit senkin edestä kun olin niin kiinni nälkäisessä vauvassa lähestulkoon kellon ympäri ja toki siitä tuli paha mieli kun tyttö halusi selkeästi juuri minun huomiotani aina välillä juuri siinä kohdin. Mieheni ottikin tytön viihdyttäjän roolin ja minä yritin irtaantua esimerkiksi lukemaan iltasatua jne. Mutta ei se kyllä helppoa ollut noin henkisesti. Tietyllä tavalla siinä tosiaan kokee syyllisyyttä siitä, että on tuonut toisen lapsen kotiin ja jopa sääliä omaa lastaan kohtaan kun ei kykene venymään kaikkeen.
Parin viikon jälkeen meillä alkoi mustasukkaisuus, tai ehkä sanoisin niin että vauvan tulo laukaisi uuden uhmakauden, joista on toki jo aiemminkin kokemusta. Tämä oli kuitenkin melkoinen. Vauvaa kohtaan tyttö on todella hellä ja kokee selkeää hoivaviettiä, mutta meitä vanhempia koetellaan välillä oikein kunnolla. Etenkin kombo väsynyt + nälkäinen on todella hazardi ja tässä talossa onkin koettu kunnon itkupotkuraivareita välillä oikein kunnolla. Välillä saa laskea kymmeneen (tuhanteen) kun toinen koettelee rajojaan ja kapinoi selkeästi verrattuna aiempaan. Hampaita pestessä juostaan karkuun, ruokapöytään ei tulla vaikka pyydetään jne, sellaista arjen kapinointia.
Hyvin ollaan kuitenkin pärjätty tähän asti, vaikka välillä ruoka jäähtyy kun setvitään asioita läpi ja nukkumaanmeno viivästyy kun ei saa mennä unten maille ”riidoissa”. Aina ollaankin tähän mennessä onnistuttu homma selvittämään ja keskustelemaan asia läpi. Nyt itseasiassa onkin ollut ehkä pikkasen heltymään päin, mutta kyllä uhmaa selkeästi on edelleen.
Nyt minä kykenen kuitenkin hieman enemmän tekemään juttuja tytön kanssa ja pyrinkin siihen että käydään yhdessä vaikka suihkussa/kylvyssä, luetaan jne, jotta hän muistaa sen, että on ihan yhtä rakas ja tärkeä kuin aina ennenkin. Ja toki me sitä olemme hänelle toistuvasti kertoneetkin ja selittäneet että pikkuveli ei suinkaan ole viemässä hänen paikkaansa vaikka äiti nyt aika kiinni onkin. Toki sekin on ehkä lapselle vaikea ymmärtää, että vauvan itkuun haluaa vastata aika nopeasti ja siinä saattaa esim joku toinen hänen kanssaan tehty askare jäädä kesken. Eihän hän näe nimittäin sitä, että vauva ei ymmärrä asioita samalla tavoin ja on toki vielä todella paljon epäitsenäisempi häneen verrattuna ja kaipaa siinä mielessä ”nopeampaa” vastausta.
Niinä hetkinä kun mulla on huono omatunto ajattelen vain sitä mikä rikkaus sisarussuhde on. Jakaminen on kuitenkin erittäin tärkeä taito ja jotenkin se ajatus siitä, kuinka he voivat vielä meidänkin ajan jälkeen olla osa toistensa perhettä tekee mut iloiseksi. Olen kyllä todella kiitollinen siitä, että meille on kaksi lasta siunaantunut, vaikkei tämä alku nyt tästä perspektiivistä lähtien helppo olekaan. Sanoisinkin niin, että toisen kanssa on paljon helpompaa noin muuten, mutta se uuden perhedynamiikan löytäminen voi olla välillä aika raskasta ja vaikeaakin, siinä mielessä siis ihanaa, että vauvanhoito itsessään on ”helpompaa” eikä ole sitä äidiksi kasvamista enää samassa syssyssä niinkuin ensimmäisen kanssa oli!
Nyt kun vauvan syntymästä on kuusi viikkoa alkaa mun mielestä kuitenkin jo helpottaa. Liekö sattumaa vain, mutta vauvalla on aika selkeitä unirytmejä iltaisin/öisin, joten olemme päässeet osittain kiinni rutiineihin ja se toki tyynnyttää tilannetta kaikin puolin. Ja toki olemme olleet onnekkaita siinäkin mielessä, että täällä on käyneet isovanhemmat hyvin tiheästi pitämässä myös tytölle seuraa. Mielenkiintoista onkin ollut huomata että kaikkein suurin mustasukkaisuus on ollut isovanhemmista ihan alussa, mutta sekin on helpottanut jo todella paljon.
Summa summarum. Meillä on kyllä koettu iso ”vaihe” pojan syntymän jälkeen, mutta pikkuhiljaa alkaa helpottamaan. Me kuultiin itseasiassa tähän liittyen sanonta ”threenager” joka on muunnos teenagerista ja se kyllä pitää paikkansa. Uhmahan kestää aina kahdesta vuodesta eteenpäin ja niitä kausiahan tulee vaikka millä mitalla ja sit taas välissä on pidempiä hetkiä kun ei ole mitään. On muuten yhtä kautta kauden perään koko lapsen kasvu ja kehitys. Jotkut kaudet helpompia, toiset vaikeampia, mutta kyllä kaikesta selvitään ja niinhän sitä sanotaan, että ne parhaimmat jutut elämässä eivät ole niitä helpoimpia!<3
Mitenkä teillä näkyi mustasukkaisuus ja kertokaa muuten sekin minkä ikäinen esikoisenne oli kuopuksen syntyessä? Kauan mustasukkaisuus kesti ja minkälainen tilanne on nyt?

Lue myös

X