Xenia's day

Ne kuuluisat raskaushormonit

Teksti: Anna.fi

Jokainen meistä on varmaan kuullut jonkin verran raskaanaolevien naisten vitsauksesta nimittäin raskaushormoneista, joista yleensä saa suurimman osansa tuleva isä. Mä en koskaan ollut ajatellut näitä sen kummemmin, kuvittelin, että mä kuuluisin siihen kategoriaan, jonka ainoa oire on se alkuraskauden pahoinvointi ja sen jälkeen on loppuraskaus sitten yhtä kukoistusta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. No, pahoinvointia odottelin alkavaksi, mutta pientä kuvotusta lukuunottamatta sitä ei koskaan tullut, mutta sitten niitä henkisiä oireita sitäkin enemmän. Mä olin nimittäin kuin persuksiin ammuttu karhu ensimmäisen kolmanneksen, ja tämä ei tosissaan ole liioittelua. Onneksi nyt jälkikäteen voi asialle jo nauraa, mutta siinä tilanteessa ei ollut kivaa. En tiedä sitten oliko kyseessä ne kuuluisat raskaushormonit vai se suunnaton huoli siitä, että kaikki ei voi mennä niinkuin pitää. En silloin alussa edes uskaltanut ajatella, että tämä lapsi ihan tosissaan syntyy, jotenkin olin niin pelokas kaiken suhteen, että mitään muuta en osanut ajatella kuin sitä, että päästäisiin sinne ”turvallisemmalle” toiselle kolmannekselle. Mä olin väsynyt, kiukkuinen ja suoraan sanottuna kuin pahimmista PMS oireista kärsivä nainen ensimmäiset kolme kuukautta. Sanoinkin tuossa S:lle, että ehkä tää on sit joku luonnon keino ”testata” tulevaa isää, että jos kestää tuon ajan niin sitten kestää mitä vain. 😀 No, kun huoli siitä vähän hälveni ja hormoonitkin varmaan tasoittui, aloin minäkin voimaan henkisesti mitä parhaiten. Mulla tuo käännekohta taisi olla se ensimmäinen ultra jossa näki pienen pomppimassa ja liikkumassa. Silloin tajusin, että ei se murhe auta mitään, vaan päinvastoin, pienokainenkin siitä saa osansa. Siitä lähtien on ollut henkisen hyvinvoinnin kannalta hyvinkin tasaista, mitä nyt muutamia hormonimyrskyjä tulee silloin tällöin. Eilinen oli yksi näistä päivistä. Aamulla olin ihan fine, mutta lounaan jälkeen yritin istua tässä sohvalla tekemässä töitä ja en vain saanut mitään väsymykseltäni aikaiseksi. Jotenkin tuo väsymys ja kyvyttömyys alkoi masentaa ihan hirveästi ja menin hetkeksi makoilemaan sänkyyn. En saanut unta, mutta makoilin siellä tunnin verran ja kun nousin ylös aloin vain itkemään. En edes tiedä mikä siinä oli, S kyseli ihan hätääntyneenä, että mikä on ja mä en edes osanut kertoa. Jotenkin tuntui siltä, että stressi saada hommat valmiiksi veti toiseen suuntaan ja väsymys toiseen suuntaan. Sitten kun annan väsymykselle vallan, koen valtavan suurta huonoa omaatuntoa, vaikka näin ei tietenkään pitäisi olla. Se on vaan niin helppo järkeillä asiat omassa päässään, mutta se, miten asiat kokee on aina hieman eri asia. Mä olen valtavan tunteellinen ihminen niin hyvässä kuin pahassa. Mä tulistun helposti, mutta lepyn sitäkin helpommin. Mä ilostun ja innostun helposti, mutta välillä ne omat tavoitteet ja omat paineet luo sen pahan fiiliksen mulle. Se kuulostaa niin tyhmältä, mutta varsinkin tässä asiassa mä oon itseni pahin vihollinen. No, tuo eilinen fiilis lähti mäkeen yhtä nopeasti kun oli tullutkin, mutta on hyvä esimerkki siitä, miten tunteet voi välillä ailahdella ihan laidasta laitaan. Ehkä raskaus on mun osaltani nimenomaan tuonut tunteet suurempina ja vahvempina. Iloiset asiat koen entistä ihanempina ja vastoinkäymiset puolestaan todellista suurempina. Tämä on itseasiassa varmaan hyvinkin yleistä, mutta mielestäni raskausopuksissa ei aina kiinnitetä huomiota yhtä paljon tulevan äidin henkisiin oireisiin niiden fyysisten oireiden ohessa. Fyysiset oireet johtuu luonnollisesti siitä, että pieni kasvaa mahassa ja ottaa oman paikkansa (ja myös hormonit vaikuttaa), mutta ne henkiset oireet ja niiden läpikäynti on mun näkökulmastani vieläkin tärkeämpää ottaa puheeksi. Ne kun usein johtuvat niiden kuuluisten hormonien lisäksi siitä uudesta tilanteesta, epävarmuudesta ja odotuksesta mikä tulevaisuuteen liittyy. Siinä samalla oma kroppa muuttuu valtavasti ja olo on kömpelö, joka ei sekään helpota tuon pääkopan sisäisen tasapainon määrää. Tällä hetkellä olo on mitä mainioin. Ehkä vähän ressaantunut, mutta muuten oikein hyvä. Niin se vaan loppu alkaa häämöttämään ja ihan kohta ollaan viikolla 34. Ei muuten turhaan kutsuta odotukseksi, mä nimittäin lasken päiviä koko ajan. Kyllä mä edelleen nautin tästäkin hetkestä, mutta pakko myöntää, että olo on enenevässä määrin tukala vaikka kasvava vatsa edelleenkin aiheuttaa iloa, onhan sen sisältö kuitenkin mitä arvokkain. Tässä siis minun näkemykseni siitä, miten omalla kohdallani on niiden fyysisten oireiden sijaan pitänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä pääkoppa sanoo. Siihen on musta hyvä kiinnittää huomiota ja ymmärtää varsinkin se, että oireen kun oireen tarkoituksena on joko mukauttaa kroppaamme siihen tilaan tai  valmistaa tulevaan. Nyt kun stressaan töistä, tulisin samalla ajattelumallilla stressaamaan lapsen syntymän jälkeen vielä enemmän. Siksi onkin parempi ottaa aikaa ja ajatella asiat ”läpi” jo nyt ja olla asettamatta itsellensä turhia paineita töiden suhteen. Jos en yhtenä päivänä jaksa tehdä mitään muuta, se on ihan fine ja se mulle suotakoon, sen kun vielä saisi iskostettua tuonne tunteiden tasolle niin hyvä olisi. 😀 Miten teidän muiden laita on? Onko teidän odotusaikana kokemanne oireet olleet enemmänkin fyysisiä, vai onko teille ilmaantunut tätä suurta huolta ja ressiä mitä käsittääkseni ainakin hyvin moni ensiodottaja kokee?

Lue myös

X