Xenia's day

Peloista

Teksti: Xenia

P1010219

Pelko itsessään on varmasti jokaiselle tuttu asia, joka selittyy itsesuojelu- ja selviytysmisvaistolla. Pelon kohteet vaihtelevat aina fyysisistä asioista (hämähäkit, käärmeet, ukkonen jne) tiettyihin tilanteisiin (ahtaan ja korkeanpaikankammo jne), mutta miten siihen pitäisi suhtautua?

Omat pelkoni ovat varmaankin aika peruskauraa. Inhoan hämähäkkejä ja käärmeitä, mutta muuten en nyt keksi mitään fyysisiä kohteita pelolleni. Enkä nyt voi sano niidenkään kohdalla olevani täysin hysteerinen, en vain halua koskea niihin tai niiden tulevan iholle (mikä on tietysti esim käärmeiden osalta ihan järkevääkin).

Omat ”kynnykseni” ovat ehdottomasti henkisellä puolella ja huomaan niiden vahvistuneen lapsen saannin jälkeen. Menettämisen pelko on varmasti yksi yleinen vaiva äideillä ja joillakin se voi vaikuttaa todella vahvasti esimerkiksi pikkuvauva-aikana. Taitaa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että sitä tsekkaa vauvan hengittävän aina tämän nukkuessa ja rauhoittuu kuulleessaan tasaisen tuhinan. Tämä pelko alkaa helposti jo alkuraskaudessa ja mun kohdalla en oikeastaan satavarmasti uskonut tämän raskauden jatkuvan kuin vasta sen jälkeen kun verenvuodot loppuivat tämän vuoden puolella. Jotenkin sitä kai suojelee itseään ”pelkäämällä” pahinta, vaikka todellisuudessa siinä tulee vain kärsittyä sama asia moneen kertaan jos jotain pahaa olisikin tapahtunut ja minun kohdallani esimerkiksi tämä raskaus päätynyt oikeaan keskenmenoon kuten lääkäri diagnoosissaan sanoi.

Myöhemmin raskausaikana huoli jatkuu. Milloin on liian hiljaista ja milloin liian kova meno. Milloin ei sf-mitta kasva juuri ”oikealla” tavalla tai paino nouse tasaisesti joka viikko. Se on oikeastaan ihan uskomatonta miten paljon sitä pelkääkään nimenomaan toisen ihmiselämän puolesta kun ei tosiaan ole ennen lapsia mitenkään edes asiaa ajatellut.

Minun suurin pelkoni on ehdottomasti se että lapselleni/lapsilleni kävisi jotain pahaa. Uhkakuvat eivät pääty siihen mitä ympärillä tapahtuu (terroriteot, pahuudet yms), vaan yhtälailla lapsi voi sairastua tai hänelle voi sattua jotain vaikkapa koulumatkalla. Se kontrolloimisen mahdottomuus on todella pelottavaa kun kohteena on jotakin niin tärkeää kuin oma lapsi.

Tämä on itseasiassa mulle ollut se kaikkein inhottavin puoli raskaudessa. Toissa yönä nimittäin näin jonkun tosi todentuntuisen painajaisen ja heräsin melkein paniikissa. Piti ihan käydä katsomassa tyttöä ja siihen rauhallisen olotilan saavuttamiseen meni pidempi tovi. Hormoneita on syyttäminen monessa jutussa.

Pelolle ei kuitenkaan mun mielestä voi antaa valtaa. Miten minä voisin nauttia tyttäreni höpöttelyistä, jos koko ajan stressaisin sitä mitä hänelle voisi käydä elämässä? Tai miten minä voisin nauttia omasta elämästäni jos koko ajan olisi niin sanotusti pelko persuksen alla? Tietyllä tavalla pelot kertovat meille niistä asioista, joista emme koe olevamme kontrollissa, mutta mielestäni olisi pyrittävä pikemminkin hallitsemaan pelkoa kuin antaa sen hallita itseämme.

Kuva on otettu tytön ollessa noin 1.5 kk. Nyt tuo sama neiti kertoo minulle tarinoita ja on jo iso tyttö ja pian meillä on toinen tuon kokoinen täällä perheessä. Siitä huolimatta, että lapsen saanti omalla kohdalla on lisännyt pelkoja ja huolta, se on toisaalta tuonut niin valtavasti iloa ja onnea elämään etten oikeastaan paremmasta tiedä. Se lämpö mikä kehoon leviää oman lapsen höpötellessä niitä näitä on jotain mitä en oikein osaa edes selittää.

Lue myös

X