Xenia's day

Raskauden alkuviikot ja valtava suru ja huoli

Teksti:

img_6630
Jotta voin ylipäänsä selittää tätä mun alkuraskauden huolta ja murhetta, on paneuduttava hieman hormonihäiriöideni ilmenemismuotoihin ja siitä mistä tarkalleen on ollut kyse.
Kuten aiemmin sanottu, keväällä kävin ensimmäistä kertaa verikokeissa, joissa todettiin progesteronin todella alhainen määrä. Progesteroni on siis se hormoni, jota alkaa erittymään ovulaation jälkeen ja mulla alhaiset määrät kertoi ovuloimattomuudesta. Progesteroni pitää kohdun limakalvon otollisena mahdolliselle hedelmöittyneen munasolun kiinnittymiselle ja mulla alhaiset arvot näkyivät siinä, että tiputtelu alkoi joskus aivan saman tien keskikierron jälkeen lisääntyen koko ajan. Siinä siis sai ensin odotella vähintään viikon, joskus jopa kaksi ennen kuin kunnon kuukautiset alkoi ja pääsi seuraavaan kiertoon. Sain tähän vaivaan lääkkeet ja luin niistä innoissani. Kuulemma suuri osa niistä, jotka eivät ovuloi, tulevat raskaaksi muutaman kuukauden kuluessa lääkkeiden aloittamisesta. Olo oli tottakai todella odottava ja jopa innostunut. Ihan tosissani uskoin että siinä olisi ratkaisu mun kehon ongelmiin. Samat oireet kuitenkin jatkuivat, heti ensimmäisenä kuukautena, mutta ajattelin sen vain olevan kehon tottumista lääkkeisiin. Jatkoin lääkkeiden syöntiä ja joka ikinen kuukausi alkoi sama tiputteluvuoto uudelleen. Viimeisenä lääkekuukautena se alkoi ”vasta” viisi päivää ennen olettetuja menkkoja ja olin jo ensimmäistä kertaa aivan innoissani.
Sieltä se kuitenkin tuli taas ja lääkäri ehdotti minulle tarkempia tutkimuksia. Vaikka ovulaatio saatiinkin muutamana kertana aikaiseksi, ei mahdolliselle raskaudelle ole samanlaisia edellytyksiä kun ei ole mitään mihin kiinnittyä kun limakalvo irtoaa ennen aikojaan. Mulla siis alhainen progesteroni ei ottanut korjautuakseen munasolun irtoamisella vaan siinä oli edelleen jotain häikkää mikä ei korjaantunut myöskään keltarauhasta tukevilla hormoneilla, niitä söin nimittäin koko ajan.
Viimeisen lääkkeen jälkeen päätimme odottaa. Halusin antaa keholleni breikkiä ja suoraan sanottuna nauttia siitä etten ole koko ajan extrahormonien vaikutuksen alaisena. Päätin siinä samalla koittaa muita keinoja. Söin pco:hon sopivan ruokavalion mukaisesti (verensokeri koko ajan tasaisena, mahd vähän kofeiniia, ei alkoholia jne), joogasin ja kuuntelin meditaatioita kävelylenkeillä ja iltaisin. Kierron loppu läheni ja tiputtelu alkoi jälleen, tällä kertaa se ei kuitenkaan yltynyt kuten yleensä ja päätin tehdä raskaustestin muutama päivä kuukautisten oletetun alkamisajankohdan jälkeen. Ja sieltähän se pärähti, plussa nimittäin.
Tiputtelu kuitenkin jatkui vain hälvetäkseen kokonaan pois muutamassa päivässä. Oletin että kyseessä oli hyvin pienet valemenkat enkä huolestunut sen enempää (vaikka tein kyllä varmaan kymmenen testiä). Noin viisi päivää raskaustestin teon jälkeen koin kuitenkin vedenvuodon, joka sai minut todenteolla huolestumaan. Ajattelin että haluan tietää mitä on meneillään ja varasin ajan yksityiselle gynelle heti seuraavaksi aamuksi. Mulla oli sinne mennessä todella huono fiilis ja samantien sisään päästyäni purskahdin itkuun. Hyvä kun sain sanaa suustani, mutta sen verran kuitenkin että olen raskaana, mutta vuodan verta. Tähän väliin nyt  vielä että verenvuoto ei missään vaiheessa yltynyt edes kuukautisten tasolle eikä kipuja ollut.
Lääkäri teki sisätutkimuksen ja ensimmäiset sanat olivat ”näyttää huonolta”. En edes tajunnut kysyä tuossa tilanteessa tarkoittiko hän kohdunkaulaa, mutta oletin niin, eihän mikään muu voisi viitata nimittäin keskenmenoon, verenvuoto kun on kuitenkin todella yleistä alkuraskauden aikana, olihan sitä minulla tytärtänikin odotellessa. Katsottiin vielä ultralla ja raskaus näkyi ihan kuten pitääkin. Lääkäri kuitenkin heitteli ilmaan muun muassa tuulimunaepäilyn vaikka jälkikäteen sain tietää, ettei sitä voi edes todeta ultrassa kun viikkoja on tasan viisi.  Lääkäri myös mumisi ääneen että saattaisi olla toinen kaksonen, joka on tullut pois, mutta päätyi jostain syystä kuitenkin siihen että keskenmenohan se. Istuimme alas ja lääkäri höpisi niitä näitä, mun itkiessä siinä vierellä. Kertoi siitä kuinka ”älä kuvittele että tästä vauvaa syntyisi” joka oli varmaan hänen älytön, jopa sairas tapansa saada raskaana oleva nainen ymmärtämään keskenmenon alkaneen. Kysyi haluanko sairaslomaa viikon verran ja käski varoittamaan miestä, että voi tulla todella kivuliasta, jolloin voi tarvittaessa lähteä sairaalaan. En saanut mitään ohjeita vastaisuuden varalle, en mitään toteamusta siitä, että katsotaan tilannetta uudestaan viikon päästä tai mitään muutakaan toivomaani. Kysyin muun muassa mahdollisuudesta päästä omakustanteisesti istukkahormonia mittaaviin verikoisiin tai progesteroniarvoja mittaaviin verikokeisiin, sillä ensimmäisestä näkisi muutaman päivän viiveellä kasvaako mahassa vielä jotain ja toisesta puolestaan sen olisiko mahdollisen keskenmenon syynä minua pitkään vaivannut progesteronin vajaatoiminta, joka on samaisella lääkäriasemalla todettu ja lukee minun potilastiedoissani. Lääkärin vastaus tähän oli se, että ei se mitään auta. Menin niin hämilleni etten saanut edes vastausta suustani. Myöhemmin tajusin että lääkäri ilmeisesti kuvitteli minun ajattelevan että se itse testi pelastaisi raskauden. Ei vissiin hänellä käynyt mielessä että ehkä näissä tilanteissa myös se mielenrauha lasketaan aika tärkeäksi, oli se lopputulema sit mitä hyvänsä.
Diagnoosiksi sain keskenmenon, mutta lisäksi lapussa lukee muun muassa ”tilanne epäselvä”, ”mahdollinen alkikaiku” ja vaikka mitä. Kokonaisuudessaan koko paperi oli niin epäselvä, että jouduin soittamaan lääkärille uudestaan asiaa käsiteltyäni kun kysymyksiä oli tullut mieleen vaikka kuinka monta.
En koskaan unohda tuota kun lääkäriltä lähdin. Itkin laskua maksaessani ja autolla ajaessani. Ajoin lähikauppaan hakemaan niitä kaikkein imukykyisimpiä yösiteitä ja itkin kassalla. Jälkikäteen ajattelin tilanteen jopa huvittavaksi kassalla palvelleen miehen näkökulmasta. Mieheni tuli kotiin, veljeni tyttöystävä tuli meille ja päätin kertoa huonot uutiset saman tien kaikille joille olin kertonut asiasta. Odottelin ja odottelin ja stressi oli valtava. Kuinka monta kertaa sanoinkin miehelleni että haluan vain aloittaa alusta enkä odottaa että pahin tapahtuu. Miten paljon helpommalla olisin päässyt jos olisin vain saanut lähetteen niihin istukkahormoneita parin päivän välein mittaaviin verikokeisiin…
Soitin asiasta vielä samana iltana lääkärille, joka otti nokkiinsa. Kysyin kohdunkaulan tilanteesta ja hän sanoi sen olevan kiinni. Kysyin vielä että eikö kohdunkaulasta näe keskenmenon ja hän vastahakoisesti myönsi kyllä. Sanoi kuitenkin vielä hätäisesti, että älä kuvitteli liikoja että ei näytä hyvältä. Mikä helvetin urpo, anteeksi vain kielenkäyttöni.
Viikonloppuna ei tapahtunut mitään sen kummempaa ja alkuviikosta epätietouden kourissa soitin neuvolaan ja kuulin että yleensä keskenmenossa vuoto on aika runsasta ja kouristelujakin on hyvin usein. Sain heiltä ohjeen ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja lääkäriajan neuvolasta parin viikon päähän. Pari viikkoa olin aivan satavarma siitä, että mulla on tuulimuna, tiputtelu kun koko ajan jatkui. Tietyllä tavalla olin kuitenkin jo lähes sujut asian kanssa kun noiden pitkän reilun parin viikon päästä pääsin neuvolalääkärille ylimääräiseen ultraan.
Ja mitä sieltä löytyikään. Pieni kaunis ihmisenalku, jolla sydän sykki ihan kuten pitääkin. Lisänä kohdusta löytyi hematooma, joka aiheutti verenvuotoja ja muun muassa ultran jälkeen oikein kunnon humahduksen. Hematooma oli kuitenkin alempana kohdussa kuin raskaus, joten sikäli ”hyvässä” paikassa, niissä kun on aina se riski että verenvuoto veisi alkion mukanaan. Lääkäri oli aivan ihana ja todella ymmärtäväinen mun stressaantunutta olemustani kohtaan. Selitin tilanteen ja hän kertoi kyseessä olleen uhkaava keskenmeno, joka ei tosissaan läheskään aina johda keskenmenoon. Hän vielä erikseen sanoi että verenvuodon perusteella ei voi mitään diagnoosia tehdä ja että tuulimunaa ei yleensä voi todeta kuin viikkoa 5 huomattavasti myöhemmin.
Lähdin lääkäriltä tietyllä tavoin huomattavasti rennompana, mutta myös tietoisena siitä, että nyt ihan tosissaan pitää ottaa rauhallisesti. Mitään normaali elämää rankempaa ei saisi tehdä niin kauan kunnes hematooma vuotelisi.
Välillä saattoi olla muutaman päivän putki kun mitään ei tullut ja olo alkoi olemaan jo huomattavasti parempi. Eiköhän sieltä sit taas kuitenkin verenvuoto alkanut ja hermostuksissani menin vielä uuteen alkuraskauden ultraan viikolla 10. Kaikki oli tuolloin erinomaisesti ja hematooma pienentynyt huomattavasti mikä tietysti vähensi mun huolia entisestään.
Tiputtelua esiintyi vielä silloin tällöin mutta todella vähäisenä ja np-ultrassa koko hematooma oli kadonnut. Mikä helpotus kaiken kaikkiaan. <3
Vaikka meidän tilanteessa loppu hyvin kaikki hyvin, voin sanoa että tuo lääkärikokemus väärine diagnooseineen todella vaikutti koko raskauteen. Niitä sanoja ei ihan hevillä unohda vaikka toinen lääkäri olisikin ne kumonnut moneen otteeseen. Olen asiaa käsitellyt paljon mielessäni ja jo kauan sit päättänyt että todennäköisesti aion kirjoittaa asiasta lääkäriasemalle ja tehdä valituksen. Mitään vastinetta en häneltä halua tai rahaa takaisin tai vastaavaa, mutta asia on painanut mua todella paljon ja tietyllä tavalla voin sillä tavoin jättää sen taakseni.
Tottakai ymmärrän sen, että lääkärit ovat vain ihmisiä ja tekevät virheitä, mutta mielestäni sanojen valinta ja toivon poisvienti ei palvele potilaan hyvinvointia mitenkään. En nimittäin usko, että olisin siinä mielessä lääketieteellinen ihme, että olisin ainut joka olisi vuotanut alkuraskaudessa verta, googlekin kun kertoo lukemaksi 30%. Tilanne olisi aivan toinen jos olisin saanut alunperin diagnoosiksi uhkaavan keskenmenon ja esimerkiksi lähetteen seurantaverikokeisiin ja kutsun tulla seurantaan. Se stressi minkä tuo tapahtunut aiheutti ei varmasti itsessäänkään ole kenellekään hyväksi ja kaikkein eniten suututtaa se miten heikolle pohjalle lääkäri tämän ”varman diagnoosinsa” perusti. Minä nimittäin luotan lääketieteen ammattilaisiin siinä missä varmasti aika moni muukin ja tämä kokemus jätti jälkensä.
Tästä tuli nyt pitkä kirjoitus joka on varmasti täynnä kirjoitusvirheitä ja ajatusvirheitäkin, mutta sellaista tää alkuraskaus on ollut. Melkoista vuoristorataa.
Nyt kuitenkin kiitollisempi kuin koskaan. Tiedostan miten onnekkaita me olemme ja sen kuinka erilainen lopputulema tässä olisi voinut olla. <3

Lue myös

X