Sanaton

Eipä sitä voinut viime viikon maanantaina kuvitellakaan mitä kauheuksia tämä viikko on tuonut mukanaan. Näin valtavien asioiden äärellä tuntuu jotenkin pieneltä. Haluaisi auttaa, mutta se tuntuu mitättömältä. Koen lähes huonoa omaatuntoa siitä, miten meillä asiat täällä ovat, vaikka toki myönnän, että Ukrainaan kohdistettu hyökkäys pelottaa täälläkin. Arvaamattomuus ja teot, joita ei voi mitenkään inhimillisesti selittää ovat hurjan pelottavia ja sydäntä raastaa ajatus jokaisesta, joka tällä hetkellä joutuu läpikäymään hirveitä asioita joko peläten kodissaan tai paetessaan sieltä.

Toisaalta on mielestäni ollut hieno nähdä se, miten ihmisten solidaarisuus korostuu hätätilanteissa. Koko ajan saa lukea erilaisista keräyksistä ja siviileistä, jotka ovat lähteneet omilla autoillaan hakemaan ihmisiä turvaan Suomeen. Halusin itsekin koota paketin lähetettäväksi. Lämpimiä vaatteita ja esim kuivaruokaa tarvitaan siellä varmasti ja koen tuon jotenkin ihanan konkreettiseksi tavaksi auttaa.. Lisäksi moni muu järjestö lähettää apua hädän keskelle. Oma valintani on aina ollut Unicef, mutta laittakaa tähän kommenttikenttään ihmeessä muitakin mahdollisia avustusjärjestöjä. Siitä on varmasti iloa monelle!3

Kyyneleet kohoavat silmiin päivittäin ja olo on jotenkin levoton – kuten varmasti hyvin monilla meistä tällä hetkellä. Yritänkin ankkuroitua monen ammattilaisen ehdotuksen mukaisesti arkeen. Siihen, että aurinko paistaa, lapset leikkivät ja tunnen pienen ihmisen sisälläni potkivan päivä päivältä kovemmin. Tutut rutiinit todella  tuovat lohtua arvaamattomina aikoina ja pitävät mielen nykyhetkessä.  Todella toivon sydämeni pohjasta, että tämä hyökkäys loppuisi ja ukrainalaiset pääsisivät palaamaan koteihinsa. <3