Xenia's day

Synnytys

Teksti: Xenia

Nyt kun meillä on pienen miehen kanssa vajaa kaksi viikkoa yhteistä arkea takana, koen jo voivani palata hieman tavalliseen arkeen. Tässä kun on lähinnä rentouduttu perheen kanssa ja nuuhkittu vauvaa – niin ja kärsitty myös ensimmäinen rintatulehdus, juuri keskusteltuani ystävän kanssa siitä, kuinka onnekas olen kun ei minulla sellaista tähän mennessä ollut iskenyt.

Itse synnytys oli kaikkeudessaan hyvin samanlainen, vaikkakin osittain myös erilainen kokemus kuin edelliset kaksi kertaa. Mulla on jokainen synnytys alkanut kello 5-6.30 aamulla eli silloin kun keho on kaikkein rentoutuneimmassa tilassa. Tai no, mä olen kyllä jokaisen kanssa jo valvonut edellisen yön koska aina on ollut sellaista kuukautiskipumaista jomottelua, siitä olenkin tiennyt odottaa sitä ensimmäistä kivuliasta supistusta, joka mulla on aina ollut se millä synnytykset ovat käynnistyneet. Mun mielestä olisi niin siistiä kokea lapsivesienmeno, mutta eipä taida mun kohdalla koskaan tapahtua. Jokaisen kohdalla nimittäin puhkaistu kalvot lääkärin toimesta.

Joka tapauksessa. Tämän pienen miehen syntymää edeltävä päivä oli hyvin tavanomainen. Paineentunne oli todella suuresti läsnä, mutta energiaa oli. Tein jumpan, kävin lenkillä, tein tuhtia ruokaa ja tankkasin kunnolla hiilaria, sillä tiesin, että energiaa tarvitaan sit kun aika koittaa. Harkkasuppareita tuli koko ajan, aivan kuten loppuraskaudessa muutenkin, mutta mikään muu ei vielä tässä vaiheessa saanut epäilemään mitään. Illasta sit kuitenkin nukkumaan mennessä alkoi pieni jomotus. Ei mikään sellainen mihin tarvitsisi särkylääkettä, mutta sellainen kuitenkin, mikä mulla ei ole koskaan ennen liittynyt muuhun kuin synnytykseen. Supistuksia tuli harvakseltaan ja ne eivät olleet kipeitä, eli latenssivaihetta taidettiin siinä elää. Nousin ylös joskus neljän maissa kun tylsistyin ja päädyin katsomaan telkkaria sohvalle. Jostain syystä sohvalla löysi mukavamman asennon kuin sängyssä pyöriessä ja torkahdinkin telkkarin ääreen. Heräsin kuitenkin horroksestani kun tunsin ensimmäisen supistuksen, joka alkoi ylävatsalta ja siirtyi alavatsan kautta alaselkään ja reisiin. Nousin ylös ja kävelin tekemään aamiaista ja saman tien tuli toinen perään ja siitä sit kolmas ja neljäs ja viides. Liikkuessa supistuksia tulikin tosi usein ja tässä vaiheessa ne kestivät noin 45 sekunttia ja tulivat leopoa niiden välissä oli vain 1 minuutti ja 3o sekunttia. Niin kivuliaita ne eivät kuitenkaan olleet että olisin tarvinnut mitään lääkitystä, joten herätin miehen ja laitoin äidille viestin ennakoivasti, että lähtö varmaan pian. Seitsemän maissa lähdettiin sit Kotkaa kohti ja lapsetkin heräsivät sopivasti. Siinä sit valikoin pojan kanssa Cars-sukkia oikein ajan kanssa kun supisteli jo ihan kiitettävästi.

467DAA6B-68B4-48C5-8229-F423BA1F592C

Autossa supistusten väli piteni noin 3-4 minuuttiin ja mulle tuli jo sellainen fiilis kun lääkäriin mennessä kun kaikki oireet tuntuu yhtäkkiä täysin mitättömiltä. Tiedättekö mitä tarkoitan? Soitin siinä jo valmiiksi Kotkan synnärille ja ilmoitin tulostani ja kyselin samalla, miten käytännössä hoidetaan tämä sairaalaantulo kun koronarajoitukset olivat voimassa. Sain ohjeen tulla sisään yksin ja pistää miehen odottamaan autoon soittoa multa. Kävelin sisään ja mut pistettiin käyrille ja sen jälkeen sisätutkimukseen, jossa todettiin mun olevan n.5cm auki. Siispä soitto miehelle, joka pääsi mun kanssa suoraan synnytyssaliin.

Kello oli tässä vaiheessa jotain aamu kahdeksan ja fiilis oli aivan huikea. Pian nähtäisiin meidän pieni vauva. Pohdiskeltiinkin miehen kanssa, että onko siellä poika vai tyttö ja minkä kokoinen tyyppi on. Kumpikin arveli poikaa tässä vaiheessa, vaikka mun fiilis oli lähinnä se, että olisin ehkä yllätyneempi tytöstä.

Multa kyseltiin tässä vaiheessa kivunlievityksestä ja koin ilokaasun ja lämpötyynyn sopiviksi tässä vaiheessa. Kyselin kuitenkin muitakin vaihtoehtoja, sillä muistissa oli se pojan synnytyksen infernaalinen kipu kun en ehtinyt lievitystä siihen saamaan. Tosin se synnytys jäi kyllä mieleen todella positiivisena kokemuksena, mutta silti.

Pyöriskelin siinä sit jumppapallon päällä ja kävelin huonetta ympäriinsä kun halusin painovoiman auttavan mahdollisimman paljon. Ennen yhdeksää olen ollut 7cm auki ja silloin alkoi sattua ja supistusten kesto piteni sinne 90 sekunttiin ja niiden väli lyheni alle minuuttiin. Siinä siis vielä keräiltiin vielä kun seuraava iski jo päälle ja siis se kipu minkä se aiheutti alaselässä oli jotain aivan jäätävää. Kärvistelin siinä vajaa puoli tuntia ja sit pyysin tarkistamaan onko mitään tapahtunut. Logiikkani oli se, että jos tällä helvetillisellä kivulla oltaisiin edetty vaikka 8cm jaksaisin loppuun asti, mutta lopputulema oli sama 7cm ja niinpä päädyin lähes anelemaan jtn kivunlievitystä. Mulle suositeltiin spinaalia, koska se tehoaa nopeasti, mutta toisaalta vastapainona sitä ei voida antaa useampaa annosta vaan käytännössä se kipua lievittävä vaikutus lakkaa joskus 1.5h päästä. Tässä vaiheessa olin valmis antamaan vaikka toisen käteni, jotta saisin pienen lepohetken kivusta.

Spinaalin sain joskus vähän puoli kymmenen maissa  ja sen vaikutus tuntui saman tien. Olin lähes taivaassa. Saman tien alkoi kuitenkin melkoinen horkka ja lisäksi mun verenpaineet olivat kätilöiden makuun liian alhaalla. Spinaali ilmeisesti voi alentaa niitä ja mulla ne huiteli jossain 90/60 lukemissa, jotka oli mulle ihan tutut, mutta ilmeisesti ennen spinaalia se oli ollut jotain 100/70 ja he halusivat verenpaineen noihin lukemiin takaisin. Supistuksia en tuntenut lähes ollenkaan ja siinä about 45minuuttia täristyäni mua alkoi ottamaan päähän niin paljon. Miksi menin ottamaan tämän kun synnytys vaan hidastui ja sain tärinän ja ihon kutinan kontolleni. Kun verenpaineet saatiin kuosiin sain kuitenkin oksitosiinitipan ja kalvot puhkaistiin ja olinkin yhtäkkiä 9cm auki ja tässä vaiheessa mun ärsytys vaihtuikin odotukseksi. Jotain kuitenkin tapahtui koko ajan ja vaikka siinä koettiinkin pieni breikki ja horkka, niin homma eteni. Kivut mulle alkoi kuitenkin palaamaan siinä aikalailla tasan 1.5h spinaalin saamisesta ja kellohan oli tässä vaiheessa jotain vajaa 11. Sen jälkeen ei muuta ollutkaan kuin supistusta ja kieriskelin siinä sängyllä hyvää asentoa etsien. Alaselkää sattui niin älyttömästi ettei siinä enää lämpötyynyt auttaneet yhtään mitään. Siinä vetelinkin sit ilokaasua ja mulle tuli taas tämä ”hullujen puuhaa” fiilis kaiken keskellä. 😀 Perussetti varmaankin aika monen mielestä. Mulla ainakin tulee tuossa ihan synnytyksen lopussa sellainen olo, että ottakaa se vauva pois, pliis auttakaa mua jne. 😀 Tekis mieli vain luovuttaa, mutta toisaalta se ilmeisesti kuuluu aika usein siihen vaiheeseen kun on lähes kokonaan auki ja vauva laskeutuu alaspäin.

Klo 11.45 olin jo siinä kunnossa, että teki mieli itkeä kivusta, mutta sit sainkin jo luvan alkaa ponnistaa. Muutama supistus meni hakiessa oikeaa asentoa ja suuntaa, mutta reilu 10 minuuttia myöhemmin meidän pieni poika syntyi maailmaan. Muistan kun katsottiin virnistettiin toisillemme kun nähtiin pieni pippeli siinä edessä. 😀 Poikahan se siellä oli! 😀

Se on jännää, miten niin vähän aikaa sit ollut tapahtuma voi olla niin sumeana, mutta sain pojan rinnalleni ja ilmeisesti siinä vaiheessa vuosin kuin mikäkin. Mies sanoi jälkikäteen, ettei ollut ennen nähnyt niin paljon verta, mutta mä olen ollut ihan tyytyväisenä vauva sylissä. Vuotoa tuli joku 700ml yhteensä ennen kuin istukka tuli ulos ihan kokonaisena. Eivät oikein tienneet mistä se tuli, tai ainakin mulle tämä jäi epäselväksi. Ei kylläkään, että olisin sitä ihan hirveästi tiedustellutkaan. Kohtu nimittäin supistui ihan vauhdilla ja verenvuoto synnytyksen jälkeen ei ollut mitenkään poikkeavaa, eikä kipujakaan ollut.

Makoiltiin siinä sit salissa reilu 2.5 h ja mä kävin suihkussa yms. Se onkin ihan hyvä testi siitä, pärjääkö yksin osastolla. Suihkussa oli jotenkin voitonriemuinen fiilis. Mä olin tehnyt sen. Vaikka synnytys onkin kaiken kaikkiaan jopa aika brutaalia puuhaa, on se aivan mielettömän hieno kokemus aina vaan. Mulle jäi siis tästäkin synnytyksestä erittäin positiivinen fiilis, vaikka ehkä sen sanoisin, että jos meille vielä joskus lapsia tulee, en varmaankaan sitä spinaalia ottaisi. Se mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle ja ainakin nyt jälkikäteen sanoisin, että meidän keskimmäisen synnytyksen nopea edistyminen kivusta huolimatta oli ehkä se suurin motivoiva tekijä. Jotenkin se turhautti makoilla siinä kun kivut olivat vaihtuneet tärinään, vaikka jälkikäteen ymmärsin, että kyllä siinäkin jotain edistystä tapahtui.

Hieno kokemus siis takana ja mikä parasta, saimme syliin ihanan pienen miehen mitoin 52cm ja 3.3kg!<3

 

Lue myös

X