Xenia's day

Synnytyskertomus ja ennakoivat oireet

Teksti:

IMG_0925
Mulla oli heti alkuraskaudesta lähtien suuri odotus synnytystä kohtaan. Edellisen kanssa kaikki meni jotenkin niin mallikkaasti, että mitään pelottavia tekijöitä ei ollut jäänyt mieleen, päinvastoin etenkin ajan kullattua muistot miellin koko synnytyksen aivan mahtavaksi kokemukseksi!
Loppuraskautta kohti sitä alkaa väkisinkin kuuntelemaan kehoaan entistä enemmän. Oliko tuo pieni vihlaisu nyt merkki siitä, että synnytys on alkamassa tai merkitseekö vaikeentunut kävely sitä, että vauvan syntymä on jo ihan ovella? Netti on tässäkin mielessä täynnä tietoa ja varmaan jokainen meistä on jossain vaiheessa googlettanut synnytystä edeltäviä oireita ja niin edespäin, joten ajattelin jakaa nyt oman kokemukseni samasta asiasta.
Viikonloppu ennen synnytystä meni klassisessa pesimisvietissä, tämä tosin tulee lähes jokaiselle loppuvaiheessa raskautta eli sen perusteella ei voi kauheasti vielä synnytyksen ajankohtaa päätellä. Tyttäremme oli ikävästi viime viikon alun mahataudissa ja tiistaina lähdettiin äitini kanssa näyttämään häntä lääkärissä kun vatsatauti oli kestänyt jo viidettä päivää ja mennyt aina välillä parempaan ja sit taas huonompaan. Halusin varmistua tulehdusarvoista, ettei hänellä olisi esim umpisuolentulehdusta, joka voi hyvin usein oirehtia kuulemma samalla tavoin. Noh, onneksi näin ei ollut, mutta siellä terveyskeskuksessa odotellessa mulla alkoi ihan erilainen paineentunne alavatsalla kuin aiemmin ja ensimmäistä kertaa oli sellainen fiilis, että nyt on mennyt homma ainakin tavalla tai toisella eteenpäin.
Kotiinpäästyämme mä bongasin kokonaisen limatulpan (sori jos tmi), joka kaikessa komeudessaan jäi hämmästyttämään pitkäksi aikaa. Se on siis se tulppa, joka on kohdunkaulassa ja suojaa kasvavaa vauvaa tulehduksilta ja pöpöiltä ja se yleensä lähtee synnytyksen lähestyessä tai vaihtoehtoisesti vasta synnytyksen jo käynnistyttyä. Esikoisen kohdalla en sitä koskaan nähnyt. Paineentunne oli koko päivän läsnä ja vatsa entistä alempana. Lähdin illalla vielä Maxin kanssa lenkille ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin oli tosi vaikea liikkua. Siis niin, että kävely oli hitaampaa ja jotenkin jotain tuntui olevan jalkojen välissä. Siihen päälle vielä huomattavasti tiukemmat harjoitussupistukset niin taisin sanoa illasta meillä käyneelle äidilleni, että kannattaa ensi yönnä olla valmiina. 😀
Kymmeneltä illalla mulle tuli ekat sellaiset ”pre labour” supparit, jotka tuli aikalailla tasan 10 minuutin välein, mutta eivät olleet vielä kipeitä, aika tiukkoja vain. Osasin siis jo odottaa, että tänä yönä se vielä lähtee ja niinhän se lähtikin. Juuri ennen viittä mulle tuli eka niin sanottu aktiivisen vaiheen supistus ja ne lähti sit saman tien tosi kivuliaina ja todella tiheästi käyntiin (kesto ehkä 45 s-1 min aluksi ja joka 3-4 minuutti). Mulle tuli heti sellainen fiilis, että nyt soitto mammalle, joka olikin meillä viisi minuuttia myöhemmin ja lähdettiin saman tien ajelemaan kohti Kotkaa.
Mulla kävi siinä matkalla vielä mielessä, että mut varmaan passitetaan kotiin, koska olotila oli vielä siedettävä, vaikka supparit koko ajan voimistuikin. Sairaalaan 45 minuttia myöhemmin päästessämme saikin jo puuskutella ihan tosissaan ja samaten siinä kun mut otettiin sisään.
Lopputulemana oli se, että olinkin jo 5cm auki ja sain siinä vaiheessa valita mitä tehdään. Multa kysyttiin haluaisinko mitä kivunlievitystä, epiduraali kun olisi just sopiva laittaa juuri tuolla hetkellä. Sillä hetkellä oli kuitenkin vielä sellainen fiilis, että selviän, joten lykkäsin mahdollisia kivunlievityksiä kauemmaksi ja menin lillumaan ammeeseen ja suihkuun, jossa viihdyin ehkä yhteensä tunnin verran. Lämmin vesi kyllä auttaa, mutta aika pian oli siirryttävä synnytyssalin puolelle kun alkoi tuntua, että pahimman kivun koittaessa jalat pettää alta. Multa kysyttiin tässäkin vaiheessa kivunlievityksestä ja selvittelin niitä vaihtoehtoja joita on mahdollista saada aika nopeasti, sitten kun tuntuisi ettei ilokaasu enää veisi sitä pahinta kärkeä pois supistuksista.
Ilokaasun avulla selvisin tuonne about 9 cm asti ja siinä vaiheessa ajattelin että kuolen. Tai oikeastaan ajattelin että apua mä kuolen ja sit, että apua jos mä en kuole. Muistan sanoneeni kaiken siitä etten pysty, siihen, että ottakaa se vauva pois, tämä on hullujen puuhaa ja mitä vielä. 😀 Varmaan aika yleisiä kätilöiden kuulemia juttuja.
Se 9-10cm avautuminen tapahtui ihan muutamassa supistuksessa ja silloin soittelin jo kelloa että laittakaa mulle jotain nyt heti, se kipu oli jotain aivan sietämätöntä eikä siinä enää paljon hengittely auttanut kun tuntuu että halkeaa kahtia. Tämä osuus mulla jäi tytön kanssa välistä kun sain epiduraalin just siinä about 8cm kohdalla.
Kätilöt tuli huoneeseen ja kivunlievityksen sijaan mulle annettiinkin lupa alkaa ponnistaa vauvaa ulos. Eli  myöhässä oltiin kivunlievityksen suhteen, mutta reilu 10 minuuttia myöhemmin vauva syntyi maailmaan kello 10.02. Mitään suurempaa osumaa en ottanut, muutama tikki ja thats it.
Näin jälkikäteen ajateltuna synnytys oli aivan mahtava, vaikken nyt ihan heti lähtisi samaan puuhaan uudestaan. Kivunlievitys oli ekan kanssa todella tervetullutta ja olisi ollut tässäkin siinä ihan loppuvaiheessa. Hyviä puolia siinä, etten mitään ehtinyt saada, oli se, että olin synnytyksen jälkeen ihan ”selvä” ja täysin toimintakuntoinen, jotenkin olin tytön kohdalla enemmän sekaisin ja kaipa se nyt on ihan loogistakin kun on jotain anestesiaa veressä. Toinen hyvä puoli oli se, että mitään extraa ei tarvinnut antaa pitämään supistuksia yllä kuten viimeksi tytön kanssa epiduraalin saamisen jälkeen kun omat supistukset heikkeni. Nyt oma keho todella toimi ja hoito homman ihan alusta loppuun saakka ja vaikka kipua olikin enemmän, olotila tosiaan kaiken jälkeen oli paljon parempi kuin esikoisen jälkeen.
Mieletön kokemus kertakaikkiaan kumpainenkin synnytykseni. Ensimmäinen kesti 9 h ja tämä toinen nyt 5 h ensimmäisestä supistuksesta. Varsin ”hyviä” synnytyksiä jos niin voi sanoa, niihin kun tietysti aina kuuluu verta ja hikeä, mutta lopputulos on moninkertaisesti kaiken sen arvoinen. Tekisin saman ihan milloin vain uudestaan jos lopputuloksena olisi tuo ihana pieni ihminen rinnallani!<3
Miehelle piti antaa erityiskiitos synnytyksen jälkeen. Hän oli todella suuri apu selkää hieroessa ja lopulta siinä kun sain puristaa hänen kättään niin että hänellä (ja minulla muuten) on nyt mustelmia ranteissa. Kyselinkin häneltä jälkikäteen mielenkiinnosta miltä synnytys tuntuu sivusta katsoessa ja hän sanoi, että ei ole helppoa nähdä rakasta ihmistä niin suuressa kivussa, mutta toisaalta kokemus on hänestä yksi hienoimmista asioista elämässä, sekä tyttäremme että poikamme syntymän osalta!<3
Minun raskauteni lukemina oli seuraava:
Poika syntyi viikolla 39+3, painoa oli 3,47 kiloa ja pituutta 51cm. Meidän pieni rakas!<3
 

Lue myös

X