Xenia's day

Syyllisyydentunteet kuopuksen syntymän jälkeen

Teksti:

P1120196
Se on jännä, miten kuopuksen syntymä ja kotiintulo vaikuttavat siihen, miten isompaa lastaan näkee. Ennen meidän pientä poikaa, mun tyttö oli ehdottomasti pieni tyttö. Sillä tavalla iso, että osasi jo todella paljon asioita itse, mutta kuitenkin niin pieni. Sellainen kainaloon mahtuva. Kun tuotiin poika kotiin, tyttö muuttui kuitenkin silmissäni ihan valtavaksi. Hänhän oli ihan leikki-ikäinen, jolla oli pitkät ja jo vauvan pyöreydestä ulos kasvaneet sääret, viisaita juttuja ja paljon sellaisia taitoja, joita ei pojalta voi odottaa vielä pitkiin, pitkiin aikoihin.
Vaikka tämä muutos meidän silmissä oli valtava, ei tyttö siinä hetkessä muuttunut kuitenkaan henkisesti juuri mitenkään. Hänelle se muutos oli siinä, että yhtäkkiä oli yksi tyyppi lisää taloudessa jonka kanssa hänen tuli jakaa aiemmin kokonaan hänelle osoitettu huomio. Ja sekös vasta välillä ketuttikin ja ketuttaa toki edelleen, paljon vähemmän kylläkin.
Mustasukkaisuudesta olen kirjoittanut ennenkin, mutta nyt halusin kirjoittaa enemmänkin siitä, miten tämä muutos yhdestä kahteen lapseen tuntuu vanhemmasta. Syyllisyydeltä ei nimittäin vältytä, se tosin taitaa olla meihin äiteihin koodattu tunne jo ihan muutenkin?
Mä muistan raskausajalta sen kuinka välillä oikein kärsin kun tunsin niin suurta surua siitä kuinka meidän tyttö joutuisi pian jakaamaan meidän hänelle osoittamaa huomiota. Pahimpina hetkinä auttoi tieto siitä, ettei sisarus ole millään tavalla huonoksi, tutkimusten valossa ainakaan. Jotenkin olin kuitenkin synnyttämään lähtiessä sisäistänyt tämän kokon asian, mutta kyllähän se muuttui kun sain pojan syliin. Muistan kuinka itkin synnytyssalissa en vain onnesta ja rakkaudesta pientä poikaamme kohtaan, mutta myös siitä, kuinka saatoin kokea niin vahvasti pientä lasta kohtaan, joka on elämässämme ollut vasta niin vähän aikaa kun samalla olimme joutuneet jättämään meidän kolmevuotiaan ihanan tytön kotiin odottamaan mummun kanssa. Koin aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ollut enää vain hänen äitinsä, vaan myös pienen pojan äiti, joka etenkin ensimmäisenä elinvuotenaan tulisi tarvitsemaan minua ja varastamaan huomiotani suurissa määrin.
Etenkin ensimmäisinä kuukausina piti ihan muistuttaa itseään siitä, että vaikka tyttö meidän silmissä olikin kasvanut, oli hän silti todella pieni. Ei hän käsitä sitä saman tien, ettei meidän rakkaus häntä kohtaan ole vähentynyt ja meidän se tuli ymmärtää!<3
Yhä edelleen koen välillä syyllisyyttä, en kuitenkaan samoissa määrin kuin alussa. Sanoisinkin että ensimmäisen kanssa sitä kasvetaan äidiksi ja toisen kanssa kamppaillaan näiden syyllisyyden tunteiden kanssa. Helppoa ei äitiys ole, mutta toisaalta eivätpä ne parhaat asiat elämässä yleensä sitä ole!<3
Mitä kauneinta viikonlopun alkua teille kaikille! Minä menen nyt halimaan tuota esikoistamme, joka on maailman paras isosisko meidän pienelle pojalle!<3

Lue myös

X