Xenia's day

Tunteiden vuoristorataa

Teksti: Anna.fi

Sitä alkaa tässä vaiheessa raskautta kuuntelemaan kehoaan vähän liikakin. Nyt jokainen outo tunne on ihan varmasti merkki lähestyvästä synnytyksestä ja spekuloinnille ei näy loppua. On outoa olla niin ihmeellisten tunteiden vallassa, että omasta itsestään ei ole tietoakaan. Yhdessä hetkessä mä olen kuin aina ja toisessa hetkessä niin väsynyt, että ainoa  kiinnostava asia olisi mennä peiton alle nukkumaan ja syömään suklaata. Lähipäivien fyysiset oireet on ottanut musta vallan myös henkisellä puolella ja saanut mut jotenkin väsymään ihan tosissaan. Sitä yrittää niin kovin pitää vielä kiinni niistä normaaleista jutuista arjessa mistä aina nauttii, mutta kun ei niihin pystykään tuntee olonsa jotenkin vähän epäonnistuneeksi. Esimerkkinä nyt vaikkapa joka-aamuinen aamulenkki, joka on mulle ollut aina se päivänaloittaja,mutta pari vikaa päivää on vaan tuntunut siltä, että miten mä saan tarpeeksi happea. Mä en suinkaan valita, älkää ymmärtäkö väärin. On vaan niin outoa olla kehossa, jossa tapahtuu valtava määrä suuria muutoksia ja niille omille elintoiminnoille ei näiden muutosten keskellä jää ihan yhtä paljon tilaa kuin normaalisti. Raskaus on mitä kaunein asia, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta nimensä mukaisesti se voi olla myös hyvin raskasta aikaa. Toisaalta, silläkin on tarkoituksensa, ei se odottava äiti muuten varmaankaan ehtisi miettiä asioita läpi jos olo ja elämä olisi täysin samanlaista kun aina ennenkin. Siltikään sitä on kauhean hankala edes selittää sitä tunteiden vuoristorataa, mitä tuntuu aina välillä käyvän tuolla pääkopassaan läpi. Niinä Xenimäisinä hetkinä mä olen ihan kun aina ennenkin; todella energinen ja iloinen ja vähän yliaktiivinenkin, mutta sitten saatan herätä seuraavaan päivään niin nuutuneena että oksat pois. Tämä päivä on ollut sellainen kun olen yrittänyt saada paljon aikaan. Oon istunut ja tehnyt töitä, mutta jotenkin en vaan pääse puusta pitkälle. Tuijotan koneen näyttöä ja pelkkä vesipullon täyttö tuntuu perkuleen raskaalta. On nimenomaan raskas olo, ihan kun olisi kävellyt kymmeniä kilometrejä ja nyt olis viimeinkin päässyt lähelle maalia. Onko tää sit kehon tapa sanoa, että nyt rauhotut ennen tulevaa koitosta vai onko tää vain yksi niistä: ” en saa mitään aikaiseksi”-päivistä, hankala sanoa. Yksi asia on kuitenkin varma ja se on se, että näitä mä en tule kaipaamaan sitten yhtään. Tämä kulunut kahdeksan kuukautta on ollut niin pitkä, mutta samalla niin lyhyt. Tuntuu, että koko syksy ja talvi meni silmänräpäyksessä ja nyt ollaankin yhtäkkiä jo siinä pisteessä, että pian on laskettu aika edessä. Mä havahduin tuossa pari päivää sitten, että ihan normaalia olisi jos pienokaisemme saapuisi tähän maailmaan jo kahden viikon päästä. Se sai mut kauhistumaan. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä ”tärkeää” tehtävää ennen tuota H-hetkeä, vaikka periaatteessa ne asiat mitkä päässä olen tälle to do-listalleni laittanut ovat kaukana todellisuudessa tärkeistä jutuista. Sitä jotenkin ajattelee, että kotia pitää puunata pientä varten; kaipa sitä ajattelee niin, että sitten ei ole taas hetkeen aikaa tai halua paneutua perinteisiin kotitöihin. Toisaalta pitäisi vaan uskoa kerrankin sitä mitä järjen ääni sanoo ja ymmärtää se, että se pienokaisen elämä ei ole niistä pestyistä ikkunoista kiinni. Tärkeintä olisi tietenkin se emotionaalinen ympäristö ja se, että me vanhemmat ollaan henkisesti läsnä eikä ne kodin puitteet. Mutta kaipa siinä on joku juttunsa; sitä haluaa jotenkin saada kaiken ”täydelliseksi” ennen kun pieni saapuu. Mä en edes tiedä mistä tää ajatuksenvirta tulikaan. Istun vaan tässä sohvalla edelleen ja näpyttelen kaikkea mitä mieleen tulee. Sitä ei vain koskaan tulekaan miettineeksi etukäteen sitä raskausajan raskautta varsinkin henkisesti. Fyysiset muutokset itsessään ei ole niin pahoja, mutta se miten ne vaikuttavat pääkoppaan onkin asia erikseen. Yhtenä suurimmista haasteista on mulle ollut juuri tämä perspektiivi ja sen ymmärtäminen, että on fine jos ei jaksa samalla tavalla kun aina ennen. Mä rehellisesti sanottuna hieman pelkään sitä, tuleeko mulle tulevaisuudessa huono omatunto siitä, etten välttämättä saa samalla tavalla aikaiseksi kun ennen. Luonnollisesti sitä pientä tulee kuitenkin ihailtua siinä määrin, että väkisinkin se vaikuttaa likenevän ajan määrään. Kaipa tuo on sitten sen ajan murhe ja varmasti se hetki kun pieni saadaan syliimme muuttaa minunkin mielenrakennettani hormonien ansiosta. Sanonpahan vaan nyt niitä mielessä pyöriviä asioita jotka ovat varmaankin huomenna herätessä muisto vaan, mutta tänään, melkoisen väsyneellä fiiliksellä, pinnalla. Pääkoppa on kyllä hassu paikka, ja vielä oudompi on tunteiden ja pään yhdistelmä. Tää on tällainen outo päivä kun aurinko paistaa, mutta olo on jotenkin tosi poissaoleva; ihan kun maailma olisi jotenkin pysähtynyt. Nyt alan kuulostaa sen verran höppänältä, että taidan suosiolla yrittää levätä hetken ja katsoa sit mikä mieli on illasta. Nauttikaa auringonsäteistä ja loppupäivästä! <3 Mun mielestä tää kuva sopii tähän postaukseen hyvin. Parista solusta lapsosemme on kasvanut ihan oikeaksi ja valmiiksi ihmiseksi, joka vielä viihtyy minun masussani toivottavasti jonkun aikaa. Muistan kuinka ylpeä olin tuosta ”masusta” tuossa vasemmalla; se kun tuntui olevan niin iso normaaliin verrattuna, mutta suhteellistahan tuokin. 🙂 IMG_5154

Lue myös

X