Arki

Yksityisyys(kö) myytävänä?

13.5.2019 Teksti: Xenia

Aikoinaan kun alotin blogini jo yli kahdeksan vuotta sitten en juurikaan pohtinut yksityisyysaspektia bloggaamisessa. Tämä johtui ehkä siitä, että aloitin blogin harrastuksena, enkä oikeastaan koskaan ajatellut, että tänne eksyisi niin suuresti porukkaa. Lukijoiden tai sanotaanko seuraajien määrä kuitenkin kasvoi ja nyt se on löytänyt paikkansa sinne noin 40-50 tuhanteen uniikkiin lukijaan kuukaudessa.

Tuo määrä ei ehkä tunnu hurjalta kun vertaa moneen muuhun vaikuttajaan etenkin meidän kotimaan rajojen ulkopuolella. Sinne suhteutettuna minä olisin aivan mikrovaikuttaja, mutta toki kun otetaan huomioon Suomen väliluku niin onhan se aika hurja määrä ihmisiä.

Sitä on kuitenkin todella vaikea hahmottaa. Tottakai ymmärrän luvut, mutta kun sitä joukkoa ei näe yhtä aikaa seisomassa siinä edessä, niin ei se jotenkin tunnu ihan samalta. Tai sanotaanko näin, etten millään tavoin koe olevani julkinen ihminen, vaikka ehkä joku muu minut niin kokisikin. En ajattele asiaa kun käyn kaupassa tai kävelen tuolla tukka pörrössä. Loppupeleissä olen kuitenkin myös pyrkinyt tänne tuomaan sitä realistista arkea, eli en hätäänny jos joku näkee minut kantamassa raivoavaa lasta ulos kaupasta. Sitäkin tapahtuu, uskokaa pois. 😀

Tästä itseeni kohdistuvasta kohtuu huolettomasta suhtautumisesta huolimatta olen asettanut aina hyvin selkeät rajat sille, minkä minä koen yksityiseksi. On melko vaikea yksiselitteisesti rajaa tuoda esiin, mutta jos jotenkin sitä pitäisi avata, niin se menee siinä missä läheiseni astuvat mukaan. Tottakai mieheni tajuaa sen, että joku saattaisi hänet tunnistaa vaikkapa minun seurassani, mutta tuo nyt tuskin on niin kovinkaan yksityisyyttä loukkaavaa. Sen sijaan kokisin meidän parisuhteemme liiallisen avaamisen sellaiseksi ja onneksi olemme sen suhteen samoilla linjoilla.

Samaan syssyyn heitän myös sen, että lasteni suhteen olen mieluummin ylisuojeleva, sillä maailma on mitä on. Mä olen ottanut heidän suhteen todella tiukan linjan, josta en tule poikkeamaan. Minulle on aina ollut yhdentekevää tietääkö joku heidän nimensä ja näkeekö joku heidän kasvonsa livenä, mutten halua, että heidän nimensä ovat internetissä etenkään niin, että ne ovat yhdistettävissä heidän kasvoihinsa minun ottamissani kuvissa. Haluan, että he voivat tulevaisuudessa päättää itse, mitä heistä löytyy esimerkiksi heidän nimensä googlettamalla. Ehkä olen tämän suhteen vanhanaikainen, mutta koen jotenkin sen paremmaksi tavaksi näin.

Tottakai ymmärrän tässä sen toisenkin puolen ja sen palavan halun ja ylpeyden millä kukin vanhempi lastaan näyttää. Maailma on kuitenkin julma ja vaikka kiusaaminen on todella väärin, kyllä sitä silti tapahtuu. En toisin sanoen voi perustella heidän julkistamistaan sillä, ettei kenenkään pitäisi sanoa heistä mitään pahaa. Sehän on nimittäin ihan itsestäänselvyys, mutta netin maailma voi olla myös todella julma. Minä sen huonot puolet kestän kyllä, mutta mistäs sitä tietää, miltä itseään etsivästä teinistä tuntuu lukea itsestään puhtaita ilkeyksiä.

Vaikuttajien keskuudessa tuntuu kuitenkin olevan vallalla sellainen linja, että raja julkisen ja yksityisyyden välillä on jo lähes kokonaan kadonnut. Mielestäni on todella rohkeaa jos tähän pystyy, mutta täytyy sanoa, että minusta ei siihen olisi. Arvostan valtavasti sitä, että minulla on elämän ydin, joka on vain ja ainoastaan minun, perheeni ja ystävieni tiedossa. Toisaalta se aiheuttaa välillä myös valtavasti päänvaivaa kun haluaisi avata tuntemuksiaan selkein sanoin. Tämä blogin kirjoittaminen onkin välillä aivan todella vaikeaa kun pitää miettiä kirjoituksiaan monelta kantilta. Ehkä en ajattelisi näin, jos blogi olisi salasanan takana ja lukijoita osa nykyisestä määrästä. Tai ehkä se on vain elämäntilanteeni joka minut on tähän ajanut. Jos en olisi tavannut miestäni ja saanut näitä kahta ihanaa lasta kenties minäkin avaisin ihan kaiken.

Oli miten oli, olen tyytyväinen siihen, että olen pysynyt tietyissä raameissa jo pitkään, vaikka välillä mieli tekisikin avata elämää vieläkin enemmän. Etenkin vaikeista asioista ei luonnollisestikaan halua puhua samoissa määrin jo ihan itsesuojelun nimissä. Samalla saattaa kuitenkin syntyä kuva, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikkei se sitä kenelläkään pelkästään ole. Kultaisen keskitien löytäminen on välillä haastavaa, mutta toivon todella, että olen siihen kyennyt ainakin jotenkuten myös teidän mielestänne! 🙂

Mitä ihaninta alkavaa viikkoa teille kaikille! 🙂

Suosittelemme