Ystävistä

Juuri vasta herättiin melko myöhäksi venyneen superhauskan illan jäljiltä. Olin ensin ystävän luona ja illasta muodostuikin oikea juhlinnan aihe; oli kihlajaisia, valmistumisia, vauvauutisia ja tulevia häitä. Ihan mieletöntä, miten tää pari vuotta on vienyt ihmisiä eteenpäin, niin me vain vanhetaan!

Jotenkin todella hyvä fiilis; tuntuu, että oon todella onnekas kun mulle on siunaantunut ihania ystäviä eri paikoista. Yhden parhaista ystävistäni bongasin oikiksen ensimmäisenä päivänä samasta fuksiryhmästä, ja siitä se sitten lähti. Nauretaan edelleen sitä, kun muut meni kuuntelemaan yliopiston rehtorin puhetta. ja me mentiin sen sijaan siiderille. 😀 Se oli selvä homma ensisilmäyksellä.

Porvoon ystävät on puolestaan mulle jäänyt ihana juttu kouluajoilta. Faktahan on se, että ne kaikki lukioajan tutut ei oo jäänyt elämään, mutta ne parhaimmat on, ja sehän riittää.

On hassu ajatella, miten erilainen joukko ihmisiä voi toimia yhdessä. Mä tosin oon aina ollut sitä mieltä, että ihmissuhteet ei ole niinkään riippuvaisia siitä millainen luonne ihmisellä on, vaan siitä, mitkä tämän tavoitteet on. Näin ainakin parisuhteessa, jos ei muualla. Kun ajattelen mua ja J:tä, me ollaan luonteiltamme aivan erilaisia. Siinä missä mä höösään ja höpötän, J on rauhallinen. J jotenkin tasapainottaa mua ja se on hemmetin hyvä. Kun tapasin J:n, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten jonkun kanssa voi olla niin hauskaa; miten jollain voi olla niin samansuuntaisia ajatuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia kuin mulla? Mutta toisaalta, ne on suhteessa kuin suhteessa se tekijä, joka yhdistää.

Mun isä sanoi mulle joskus, että opiskeluaikojen yksi upea piirre on siinä, että tapaat aivan uusia ihmisiä uudessa ympäristössä. Mulle oli jotenkin todella virkistävää muuttaa Helsinkiin osittain juuri siksi. Ei sillä, etteikö niitä ystäviä olisi Porvoossakin, vaan siksi, että asuttuaan siellä koko ikänsä, sieltä ei löydä enää uusia ihmisiä elämäänsä. Täällä kaikki alkoi ikäänkuin ala-asteen ensimmäiseltä luokalta, kun näit sen kivalta vaikuttavan tytön liian iso reppu selässä. Kukaan ei tuntenut toisiaan ja mun mielestä se on jotenkin ihan mieletön tilanne lähteä tutustumaan ihmisiin. Suurin osa mun ystävistä on tosin, vaikka ollaankin samalla alalla, töistä löydettyjä. Meillä oli siellä ihan mieletön porukka hienoja ihmisiä, ja on mahtavaa, että edelleen nähdään, lounastellaan ja vietetään iltoja yhdessä, vaikka ollaankin ihan eri tilanteessa kun silloin toimiston käytävillä pyöriessä. Monet on valmistunut, toiset puolestaan edelleen uurastaa tenttikirjojen parissa, mutta mikäs siinä.

Välillä kauhistuu sitä, miten aika on mennyt näin nopeasti. Just eilenhän mä vasta jännäsin, että tipahtaako se kirje postiluukkuun vai ei, ja sitä, mitä opiskelujen ensimmäisenä päivänä tapahtuu. On hassua, miten paljon kolme vuotta muuttaakaan ihmistä. Mulle nää on olleet ehkä kasvattavimmat vuodet ikinä. Kaipa se on se totaalinen itsenäistyminen tarpeeksi monen maksetun laskun ja pestyn pyykkikoneellisen jäjiltä. Helsinkiin muutti aivan erilainen Xenia, jos vertaa siihen millainen nyt olen. Olin naiivimpi ja sinisilmäisempi ja paljon, paljon epävarmempi.

Elämä on yhtä kasvamisen prosessia. Yleensä ne uudet etapit on niitä kaikkein kasvattavimpia; kun aloittaa opinnot, pääsee työelämään, saa lapsia, ostaa asunnon ymsymsyms. Jos tunnistan itsessänikin jo kolmen vuoden ajalta niitä piirteitä, jotka on muuttunut, mitäköhän seuraavat kolme vuotta tekeekään; se jää nähtäväksi.

Tässä nyt hyppelehdettiin ystävien ja yleisen ajatuksenjuoksun välillä, mutta tällainen mä oon. Nää mun pidemmät kirjoitukset kuvaa mua todella paljon: mä saa jotain päähäni, innostun, siitä seuraa toinen ajatus, innostun siitäkin, ja lopulta sillisalaatti, eli tämä kirjoitus on valmis.

Mutta siis, pitäkää ystävistä kiinni, nauttikaa elämästä ja tästä ihanasta auringonpaisteesta!<3