Yleinen

Evakon lapsenlapsi Merja Mäki: ”Monessa meissä on kaipaus kotiin, jossa ei ikinä edes asunut”

Merja Mäki kirjoitti evakkotytön tarinan, jotta muisto sodasta ei haalistuisi. Sitten Venäjän hyökkäys Ukrainaan toi historian aivan lähelle.
Teksti: Piia Sainio Kuvat: Sampo Korhonen

Torstaina, 24. päivänä helmikuuta Merja Mäki heräsi tavallista aikaisemmin kotonaan Kauhavalla. Lumisen maaseudun keskellä koko talo uinui vielä, Merja joi keittiössä aamukahvia ja selasi uutisia digi-Hesarista. Lehteen oli juuri ilmestynyt tieto siitä, että sota oli alkanut. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Aamiainen jäi syömättä.

– Olihan asia ollut esillä, mutten siltikään olisi toivonut lukevani sitä uutista, Merja sanoo nyt.

– Ensin tuli epäusko. Voiko tämä mennä näin? Sitten tuli suru ukrainalaisten puolesta.

Uutta kirjaansa varten Merja oli perehtynyt talvisotaan ja evakoiden kokemuksiin. Hän oli luonut mieleensä kuvia siitä, millainen oli kaaos talvisodan jälkimainingeissa. Nyt media täyttyi samantyyppisistä kuvista. Vanhuksia, naisia, lapsia, vastasyntyneitä. Kärryjä, matkalaukkuja, nyssäköitä. Ihmiset pakenivat kodeistaan kiireessä, pelon vallassa. Aivan kuin Merjan Ennen lintuja –romaanissa Alli ja hänen perheensä. Historiallinen romaani oli yllättäen muuttunut ajankohtaiseksi.

– Aika on nyt toinen, niin kuin paikkakin, mutta tilanne on samantyyppinen: ihmiset joutuvat jättämään kotinsa. Se oli hurja paikka myös silloin 1940-luvulla.

Mäen teoksessa nuori nainen, Alli, jättää kotinsa Sortavalan lähellä Haavuksen saarella, koska vihollinen lähestyy. Turvapaikka on sukulaisten luona Seinäjoella. Matkalla Alli ajattelee, että kotiin Laatokan rannalle palataan ennen muuttolintuja.

Lukija tietää paremmin.

Merja Mäki: ”Nykypäivänäkin huhut muuttuvat villeiksi, jos tietoa ei ole”

Tarina on fiktiivinen, mutta historialliset kulissit ovat siinä niin totta kuin ne voivat olla. Merja rakensi ne kunnianhimoisesti. Hän teki tutkimustyötä viiden vuoden ajan, ajoittain opettajantyönsä ohella. Työ vei hänet haastattelemaan aikalaisia, penkomaan valokuva-arkistoja, kiertämään museoita, etsimään aikalaiskertomuksia, katsomaan dokumentteja ja teatteriesityksiä. Hän luki kymmenittäin kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjojakin. Hän myös osallistui erään sankarivainajan hautajaisiin. Tämän maalliset jäännökset oli tuotu Kannakselta ja siunattiin haudan lepoon.

– Toivon, että sain kiinni sen ajan tunnelmasta ja peloista.

Maaliskuussa 1940 lähtö oli äkkinäinen, Merja kertoo. Vaikka evakuoitaville annettiin aikaa joitain vuorokausia, moni lähti kiireemmin, koska huhut lähestyvästä vihollisesta kiersivät hurjina.

– Nykypäivänäkin huhut muuttuvat villeiksi, jos tietoa ei ole.

Mukaan oli otettava asiakirjat, muonaa, talvisäähän sopivaa vaatetusta, tyhjä patjapussi ja huopa – sen verran, mitä itse jaksoi kantaa. Päivässä oli edettävä useita kilometrejä, jopa kaksikymmentä. Kulkuvälineeksi kehotettiin ottamaan potkukelkka tai sukset.

Siirtoväki täytti tiet. Risteyksissä sotapoliisit olivat ohjaamassa väkeä oikeaan suuntaan. Kansakouluille oli järjestetty muonitusta. Työikäiset miehet olivat ­rintamalla, koska sotilaita ei ehditty kotiuttaa evakuointilomille. Usein juurikin perheen tytär saattoi lähteä jalkaisin ajamaan karjaa länteen päin ja muu perhe matkusti junalla, aivan kuten Merjan teoksessa. Huolta oli monenlaista.

– Oli hätää siitä, että perheenjäsenet olivat erillään toisistaan. Pahinta oli varmasti epätietoisuus. Ei tiedetty, millä ja minne mennään ja koska tullaan takaisin. Ei ollut tietoa siitäkään, mitä kodille tapahtuu, Merja kertoo.

– Olen kuullut tarinoita, joissa evakkoon lähtenyt ei muista koko tapahtumasta mitään. Se kertoo siitä, kuinka iso juttu se oli psyykelle. Mieli yritti suojella tällä tavalla.

”Toivon, että sotakirjallisuus voisi antaa lohtua”

Tapaamme Helsingissä maaliskuun lähestyessä loppuaan. Kelmeä kevätaurinko heijastuu sulavan lumen kostuttamilta kaduilta. On kaunista, vaikka luvattiin räntäsadetta. Ja samaan aikaan sota jatkuu, tämän saman taivaan alla.

Surua on ilmassa. Haastattelua edeltävänä päivänä Merja on ollut lukijatapaamisessa Oodissa, Helsingin keskustakirjastossa. Keskustelua syntyi paljon, ja moni otti Ukrainan sodan puheeksi.

– Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, Merja sanoo.

– Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, Merja sanoo.

– Olemme eläneet pitkän rauhan ajan ja nyt joudumme seuraamaan sotaa ikävän läheltä. Se kirvoittaa keskustelua.

Auttamisen halu on herännyt, mutta samalla on herännyt myös uudenlainen vimma tutkia juuria. Ukrainan sota on tuonut keskusteluihin sen, mitä omat sukulaiset ovat kokeneet sodan aikana. Ehkä parhaillaankin jossakin kodissa puhutaan muistoista, joista on vaiettu 80 vuotta. Silloin esiin tulevat myös tunteet, ja lohdun tarve on suuri.

– Ukrainan varjossa toivon, että sotakirjallisuus voisi antaa lohtua ja sanataide omalta osaltaan yhdistää meitä toisiimme.

Merja on saanut paljon yhteydenottoja lukijoilta. Moni on halunnut jakaa kirjailijan kanssa oman sukunsa tarinan. Niinä hetkinä Merja kokee tavoittaneensa jotain olennaista taiteilijana.

– Parhaimmillaan taide tuo tunteen siitä, etten olekaan ihan yksin tämän asian kanssa, vaan näitä samoja tunteita on käynyt läpi joku muukin. Moni on sanonut, että lukiessa tuntui kuin olisi oman suvun tarinaa lukenut.

Jos Merja onkin onnistunut tarjoamaan samastumispintaa muille, hän on myös saanut kokea, miltä tuntuu, kun yhteisöllisyys kantaa. Evakon jälkeläisiä yhdistää vahvasti kokemus esivanhemmista: heillä on juuria samassa paikassa, eikä sinne ole paluuta.

– Kerran olin menossa puhumaan kirjastani erääseen tapahtumaan. Yksi lukija tarjosi etukäteen yöpaikkaa kotoaan sillä perusteella, että olemme molemmat karjalaisen jälkeläisiä.

Lapsi haluttiin säästää sotajutuilta

Merjan isänäiti on kotoisin Käkisalmelta, Karjalan Kannakselta. Hän oli vain kahdeksanvuotias, kun joutui perheensä kanssa jättämään kotinsa ja nousemaan junaan. Perheen evakkotie kulki usean eri paikkakunnan kautta päätyen Seinäjoelle.

Merjan suvussa ei ole kulkenut suurta evakkotarinaa. Isoäiti kuoli 12 vuotta sitten eikä koskaan puhunut Merjalle evakkomatkasta taikka sota-ajasta.

– Luulen, että minulle ei kerrottu sen vuoksi, että olin lapsenlapsi. Minut haluttiin säästää sotatarinoilta. Ymmärrän sen ratkaisun, niin olisin varmasti itsekin tehnyt.

Merja muistaa isoäitinsä erityisesti siitä, että tämä otti lapsenlapsensa mukaan keittiöpuuhiin.

– Isoäidin luona näkyi karjalainen ruokakulttuuri. Kun tulin käymään, tarjoilupöytä notkui, muun muassa piiraista. Minulle jäi sellainen mielikuva, että itse laitettu ruoka voi olla tapa osoittaa, että on arvokasta saada kokoontua viettämään aikaa yhdessä.

Sitä perintöä Merja vaalii. Kun vieraita on tulossa, hänenkin pöydässään on monenmoista itse tehtyä.

– Ja jos meillä nuohooja käy, kyllä keitän kahvit hänelle.

Kun isoäiti oli vielä elossa, Merja ei osannut kysyä sota-ajasta. Vasta myöhemmin hän havahtui siihen, että omassa suvussa on evakko.

– Toisaalta se, ettei minulla ole valmista tarinavarastoa evakkoudesta, on antanut minulle vapauden rakentaa oma narratiivini sodasta. Tutkin sitä, mikä on ollut yleinen kokemus, toive tai pelko. Sain tehdä työni vapaasti ilman ennakko-oletuksia.

Merja Mäki tunnistaa itsessään evakon kaipauksen

Matkasta Karjalaan Merja on haaveillut jo useita vuosia. Hän ei ole koskaan käynyt isoäitinsä kotiseudulla, ei koko Karjalassa. Ensin oli pandemia, ja kun rajoitukset hellittivät, tuli nykyinen sotatila.

Siihen nähden, että kirjailija ei ole koskaan seissyt Laatokan rannalla ja tuntenut sen tuulta kasvoillaan, hän kuvaa tuota karjalaisille rakasta ”merta” hämmentävän sielukkaasti. Kirjan päähenkilö Alli jättää jäähyväisiä kotiseudulleen: Tuntui epäreilulta, etten saanut nähdä vettä vapaana enää ennen lähtöä. Tuuli puhalsi pitkiä henkäyksiä aavalla ja sai lumen pöllähtelemään. Riuttavuoret kiipesivät ylös jäätikön molemmin puolin. (–)

Olin nähnyt, miten vedelle hyräily sai Laatokan liikkumaan. Perättäiset aallonharjat värähtelivät kuin kanteleen kielet, jotka oli jätetty soimaan. Silloin alkoi värähdellä vesi myös minun sisälläni. Siinä me soimme samaa säveltä, minä ja Laatokka. Samalla Allin sisälle syntyy kaipaus sinne, minkä hän joutuu jättämään taakseen.

Kaipaus soi karjalaisissa edelleen.

– Olemme puhuneet siitä paljon lukijoiden kanssa. Monessa meissä on juurtumattomuuden tunne, kaipaus kotiin, jossa ei ole ikinä edes asunut.

Saman kaipauksen Merja tunnistaa itsessään.

– Jollain lailla tuntuu aivan siltä kuin olisin itsekin lähtenyt.

Merja kuvaa itseään hitaaksi sopeutujaksi. Välillä hän huomaa pohtivansa, millaista isoäidillä oli nuorena. Millainen sopeutuja hän mahtoi olla?

Kaikilla ei ollut sukulaisia, joiden luo asettua. Niin ei ollut Merjan isoäidilläkään. Hän asui Seinäjoella kahdessakin eri paikassa, entuudestaan vieraiden ihmisten luona. Ehkä evakkojen perintöä on myös sitkeys, taito pärjätä kehnommissakin olosuhteissa?

– Kyllä. Vaikka he ovat jääneet tyhjän päälle, on ollut voimia jatkaa. Luulen, että jälkipolville asti on periytynyt voimakas usko siihen, että maailma kyllä kantaa.

– Minäkin luotan siihen. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, Merja sanoo.

”Sota on pelottavinta, mitä äitinä voin kuvitella”

Sota kirjan aiheena on kulkenut kolmen lapsen äidin matkassa vuosia. Oikeastaan siitä saakka, kun hän tuli äidiksi 11 vuotta sitten.

Kun Merjan esikoinen otti ensimmäisiä haparoivia askeliaan poispäin äidistään, ajatus luopumisesta kosketti Merjaa.

– Ymmärsin, ettei tämä lapsi ole ikuisesti kainalossani. Tulin ajatelleeksi, mitä se sota-ajan äideille merkitsi. Heille luopuminen tarkoitti jotain aivan muuta kuin meille nykyään. Täysi-ikäinen lapsi piti saatella rintamalle tietäen, ettei se ole mikään helppo paikka.

Merja ajatteli, että juuri sodasta hänen olisi kirjoitettava.

– Sota on pelottavinta, mitä äitinä voin kuvitella.

Hän haluaisi edistää rauhaa ja pitää omalta osaltaan sota-aihetta yleisessä keskustelussa. Ei saisi käydä niin, että muisto sodasta laimenisi.

– Jos sodasta puhuminen unohtuisi rauhan aikana, uusien sukupolvien mielikuvissa sota ei olisikaan enää sysimustaa vaan harmaata.

– Kirjoittaminen on minun rauhantyötäni. Haluan tehdä jotain rauhan eteen, ja parhaiten osaan kirjoittaa. Rauhantyötä on tehtävä koko ajan myös rauhan aikana.

Ennen lintuja on ensimmäinen historiallinen romaani, jonka Merja on kirjoittanut. Kirjan tekeminen oli merkittävä matka paitsi ammatillisesti myös henkisesti.

– Aina sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Tässä kohdassa olen päinvastaista mieltä. Kun sain sodasta ja sen kulusta tietoa, se muuttui hitusen vähemmän pelottavaksi. Aiempi käsitykseni sodasta oli ylimalkainen. Nyt kun tunnen aihetta paremmin, pystyn suhtautumaan sotaan rationaalisemmin.

Jos sotatila täällä joskus syttyy, on paljon sellaista, mitä yksilö voi tehdä.

– Minua helpottaa tieto siitä, että voin toimia jollain tavalla ja kantaa oman korteni kekoon, osallistua.

Sota herättää auttamisenhalun

Toistaiseksi Merja voi tehdä sen, että hän jatkaa rauhantyötään, kirjoittamista. Mittavan taustatyön aikana materiaalia kertyi niin paljon, että yhteen kirjaan mahtui siitä vasta jäävuoren huippu. Kustantajan kanssa on allekirjoitettu sopimukset jo kahdesta uudesta historiallisesta romaanista. Nekin sijoittuvat sota-aikaan. Sitä Merja ei halua paljastaa, jatkuuko Allin tarina tulevissa kirjoissa. Ei ainakaan suoranaisesti siitä, mihin se tässä ensimmäisessä teoksessa päättyy. Merja jäi virkavapaalle opettajantyöstään viime syksynä ja kirjoittaa kurinalaisesti joka arkipäivä, aina aamusta iltapäivään.

Jos työ ei luista, hän lähtee ulos kävelemään metsänviertä ja ratkoo ongelmia askeltensa tahtiin. Tai sitten hän jää pihalle ja kantaa polttopuita. Klapien kasaaminen syliin tuntuu hyvältä, koska siinä on työn rytmi.

Hän kirjoittaa ”ruusuhuoneessa”, kotinsa työnurkkauksessa, joka on tapetoitu ruusutapetein. Siellä hänellä on valtava työpöytä, johon hän levittää lähdemateriaalinsa. Tietokoneella hänellä on oma arkistonsa muun muassa valokuville, joita on säilynyt evakkotieltä.

– Katson sitä, miten ihmiset niissä kuvissa hakevat lohtua toinen toisistaan. Evakkomatkalla todella oltiin yhdessä, fyysisesti aivan lähekkäin. Ja samalla lailla kuin nyt halutaan auttaa Ukrainasta tulevia pakolaisia, auttamisen halua on näkynyt evakkojen kesken.

– Sitä kai ihmisyys on. Hädän hetkellä haemme voimaa toisistamme. Yksin ei pärjää kukaan.

X