Apua, murrosikä!

Kun minua alkaa ärsyttää, alan lopulta karjua. Tietysti,
sehän on luonnollinen reaktio ärsyyntymiseen. Mieheni ei karju. Hän sulkeutuu
jonnekin sisäiseen bunkkeriin, jonne ei vaimo näy eikä kuulu. Sytyttelee tyytyväisenä
mennessään sillan palamaan, että en varmasti pääse bunkkerin ovelle
mussuttamaan. Rakentelee tosin uuden sillan sitten, kun ääneni on käheytynyt.

Esikoinen on samanlainen. Voin hyppiä tasajalkaa hänen edessään ja kirkua ja heittää noin niin
kuin vertauskuvallisesti kaikki hänen vaatteensa vaatekaapista alas, jos
oikein kiehahtaa joku vaate- tai siivouskriisi, mutta hän vain seisoo edessäni.
Oikeasti hän on jo hyvän aikaa sitten lähtenyt bunkkeriinsa ja lukinnut oven
perässään kolmella munalukolla. 

Näillä näkymin murrosikä kotiutetaan meille kaudella Autumn
2017, mutta olen saanut jo asiaankuuluvasti muutaman sneak peekin. (EDIT: Arvelin, että tilastollisesti kahdeksannen luokan syksy voisi olla otollinen ajankohta.)

Pienet maistiaiset ovat sellaisia vilahduksia tulevasta.
Niin kuin esimerkiksi sukat. Vain
nilkat paljaaksi jättävät sukat käyvät, muut ovat noloja ja huonoja ja kamalia. 

Onneksi kukaan ei kuvaa minun toimiani kasvattajana… Muu
perhe pakkaa autoon pulkkia ja rattikelkkoja lähtiessämme kohti laskettelurinteen
kokoista pulkkamäkeä auringon kimaltaessa pakkaspäivän hangilla. Toppahousuissani
suhisen huoneesta toiseen ja väännän vallan henkistä kättä siitä, minkälaiset
housut ja sukat laitetaan toppahousujen alle.
Että millaiset vaatteet sopivat minnekin ja miten sillä ei ole herranjestas mitään
väliä, miltä näyttää pulkkamäessä. Ja
että pitää ottaa paksu toppatakki, ei sitä kauppareissuille tarkoitettua
hienostelutakkia! Pulkkamäkeen, hyvänen aika!

Siinä pidän luentoja terveydestä ja vaatteiden
säänsopivuudesta äänenvoimakkuudella, jolla voisi ihan hyvin huutaa Prisman
hedelmäosastolta leipähyllyillä ruisleipää valitsevalle miehelle, että muista
myös gluteenittomat sämpylät. Ja luennon jälkeen sanon, että no ihan sama, minä
en ainakaan halua kastua, palella, sairastua ja jäädä paitsi siitä ja siitä
sovitusta, ja sitten marssin kädet nyrkissä toppahanskoissani ja iglua muistuttavassa
toppatakissani ja toppahousut ja, mikä pahinta, Kuomat jalassani ja ilman
meikkiä autoon enkä tajua, miten nololta itse näytän. Pohjat!

  

On muuten aika veikeä idea saada lapsia sellaisella
ikäerolla, että kotona on yhtä aikaa murrosikäinen murkku ja uhmaikäinen uhmis.
Miten meni noin niinku omasta mielestä, voi kysyä. 

Joskus murkku osoittaa perheelleen armeliaisuutta ja suostuu
olemaan samassa tilassa muiden kanssa ja ehkä jopa katsomaan jonkun perheenjäsen
kohdalle suunnilleen. Jos vanhempien tähdet ovat todella kohdallaan, saattaa
murkku osoittaa, että tuon kasvun piikkilanka-aitaisen suojamuurin takana on
yhä se sama huumorintajuinen tyyppi. Murkku saattaa heittää ilmoille hyvän
leuan, heittää niin sanotusti läppändeerusta. Silloin ei kannata kenenkään
yrittää edes hengittää, että tilanne ei rämähdä niin sanotusti perseelleen. 

Murkku saattaa vaikka ottaa uhmiksen hiuspannan, jonka
päällä on suuri, vaaleanpunainen bling-bling-kruunu ja asetella sen ihan
pokkana päähänsä lähtiessään kouluun muuten täysin mustaan pukeutuneena.
Sitten murkku katsoo, miten perheenjäsenet reagoivat. Muut tietysti nauravat onnellisina
ja helpottuneina sille, että muurin takana jurottava murkku on yhä ihminen, ja
tuttu vielä, siis yhä tuo sama ihana tyyppi, joka esimerkiksi kolmevuotiaana
hassutteli aamusta iltaan käyttäen höpsöjä sanoja, joita vanhemmat käyttävät itse yhä päivittäin. 

Tilannehan olisi muuten ihan mahtava, mutta uhmis ei
tuollaista huumoria sulata vaan raivostuu silmittömästi. ”Se on minun
krrrrrrrruunu”, hän kirkuu pienen naaman vaihtaessa nopeasti väriä
vaaleasta pinkin kautta hehkuvan punaiseen. 

Uhmiksen kirkumista vihaava murkku raivostuu ja katuu koko
älytöntä ideaansa lähestyä millään tavalla ja tasolla tuota uskomattoman
typerää perhettään. Hän paiskaa kruunun päästään uhmiksen jalkoihin  ja lähtee ovet paukkuen kouluun sanomatta
kenellekään mitään muuta kuin että muistuttaa jälleen, että vihaa sitä, että pikkusisko
kirkuu joka asiasta. Uhmishan pelästyy ja syöksyy hysteerisesti itkien äidin
syliin, ja vanhemmat katsovat toisiaan ilmeellä, että wtf täällä taas tapahtui
tässä about kahden sekunnin sisällä. 

Aavistan, että pulkkamäkeen  sopimattomien sukkien ja prinsessakruunun rinnalle
on tulossa jotain isompaa. Saan ehkä vielä muutaman sneak peekin ennen sitä. 

Olen kuitenkin löytänyt kaksi tietä hänen bunkkeriinsa:
hetket kahdestaan saunan lauteilla sekä ystävän koiraa lenkittäessä. Tällä
reseptillä luulen pysyväni timmissä kunnossa, varsinkin jos hikoilemme yhdessä
suhteemme kuona-aineita pihalle mahdollisimman usein. 

Keskimmäisen kanssa meillä on jo vuosia ollut yhteinen
sävel: tuijotamme toistemme väriseviä kitarisoja välillä hyvinkin usein, ja muu
perhe pakenee huutomme alta. Olen miettinyt, että tulevaisuudessa saatan päästä
hänen bunkkeriinsa sisään esimerkiksi jäähallissa. 

Eikö olisi aika hyvä huutaa pojan kanssa vierekkäin, että
”Hyvä Tappara! Pois sieltä maalilta se kiekko! Nuijaaa! Hyvä, paina,
paina! Siivoa huoneesi ja tule kotiin, kun on sovittu! Lopeta se
vastaansanominen! Hoida sovitut asiat! Nuijaaa! Ja se on siellä, se on maali!”.