Yli pyykkivuorten

Minä en hiihdä!

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Vaikka äidistä tuntuisi kuinka pahalta, niin äidin on vain rohkaistuttava ja tehtävä tietyt asiat. Vauva on pakko rokottaa, vaikka äiti itkisi kuinka kovaa (ok, joku ei rokota, mutta se on ihan toinen aihe kuin tämä). Joskus on pakko viedä lapsi verikokeeseen. On pakko antaa lapsi hammaslääkärin, korvalääkärin tai joskus vaikka kirurgin käsiin. Ei auta äidin eikä lapsen itkut, jotkut asiat ovat vain pakollisia. Niin kuin että äidin on pakko ostaa lapselleen monot ja sukset.

Ei tarvitse kuin ajatella hiihtoa sanana, kun minulla menee kylmät väreet. Alkaa oksettaa. Kurkkua kuristaa ja puhkean itkuun hetkenä minä hyvänsä. Lapsuuden kamalimmat hetket: hiihto.

Opettaja ja 25 luokkakaveria hiihtävät jossain kaukana edessä. Välillä vilahtaa jonkun kaverin selkä, mutta sitten näkyy enää vain mäkiä, lunta ja tyhjää järvenselkää. Tuulee kylmästi, silmälasit jäätyvät nenälle. Kylmä hiki värisyttää koko kehoa. Itkettää, pelottaa, pissattaa. Varpaita palelee, sormissa ja niskassa on hiki.

Sukset luistavat vain taaksepäin. Lumi tarttuu suksien pohjaan isoiksi palloiksi. Ketään ei näy missään. Sauvat täysillä syvälle lumihankeen, kaksin käsin tukea sauvoista ja ponnistus tasajaloin eteenpäin. Parikymmentä senttiä eteenpäin. Pysähdys, huohotus, pieni itku.

Haluan kotiin, haluan pois, haluan vaikka matematiikan tunnille! Täältä jos selviän ikinä perille niin en enää ikinä kiusaa pikkusiskoa enkä huuda vanhemmille! 

Kiitos opet ja lto!

Hiihtokamat nauravat kaupan hyllyillä päin naamaa. Osta pois vaan, me ollaan kalliita, mutta osataan myös tehdä ihmisille muistoja. Muahhah hahaaa, keskellä metsää pissat housussa yksin, muah haa, osta vaan! Luokkakaverit huutavat, kun pääset perille, että sinua on odotettu, miksi olet noin älyttömän hidas.

Kyllähän minä ostan. Jos hyvin käy, ei tarvitse ostaa kuin osalle lapsista, koska osalle löytyy varastosta vanhoja kamoja. Samalla kun ostan ja laitan kaiken valmiiksi (kiitos, kiitos, kiitos miehestä, joka voitelee sukset!) tekisi mieli halata ja pussata koulu- ja päiväkotijärjestelmää vielä aiempaakin enemmän: ihanat opet ja päikkytädit vievät minun lapseni hiihtämään! Ihanaa! Hiihtäkää lapset, hiihtäkää! Minun ei tarvitse, kiitos te mielettömän ihanat opet!

En siirrä asennettani lapsiini, en sano yhtään ainoaa kielteistä sanaa, mutta en myöskään ehdota, että viettäisimme viikon ainoita yhteisiä hetkiä hiihtoladulla. Juu ei!

Näen tilanteen edessäni. ”Nyt lähdetään lapset yhdessä ulkoilemaan, viettämään laatuaikaa laduille, se on lapset suomalaisuutta!” Karkkipalkinnolla saan isotkin lapset mukaani. Kädet jäässä yritän saada sukset autoon. Sukset leviävät joka ikiseen ilmansuuntaan sylissäni kaiken maailman pidikkeistä huolimatta.

Perillä hiihtämisen unelmamaassa yritän sitten laittaa sukset kaikille jalkaan. Kun onnistuu lopulta, on tietysti vessahätä vähintään minulla ja uhmiksella. Sitten joskus lähdemme hiihtämään…

Puolen kilometrin päässä yksi on kysynyt jo viisi kertaa, että joko mennään kaakaolle ja saadaanhan myös pullat, yksi makaa kirkuen hangessa selällään, suksien verhoamat jalat ristissä vinksallaan kohti taivasta ja puhkoo sisarusten silmiä sauvoilla, ja yksi huutaa silmät viirussa, että vihaa sitä, että tuo yksi aina kirkuu.

Minä sitten kannan latuja rikkoen käärmeen lailla kiermurtelevaa uhmista toisessa kainalossa ja toisessa omia ja uhmiksen suksia ja sauvoja. Itkettää ja pissattaa ja pelottaa, että joku muu aikuinen näkee, miten kypsän aikuisen lailla käyttäydyn. Yritä olla kypsä aikuinen, kun olet ihan kypsä koko touhuun!

Anopin haaste: Hanna hiihtämään!

Jotkut aikuiset käyvät itse hiihtämässä. Yksin! Vapaaehtoisesti! Eivät siis vain siksi, että se kuuluu vanhemmuuden velvoitteisiin. Yksin! Tässä elämänvaiheessa minun oma aikani alkaa välillä arkena kello 21.30, ja senkin jälkeen saan vielä etsiä nenäliinaa, nenäsumutetta ja peiton mutkaan kadonnutta unikaveria sekä auttaa vessa-asioissa ja lukea Wilmaa. Menisinkö siis viikonloppuna hiihtämään virkistyäkseni?

En. Voin itkeä kotonakin, jos haluan. Ilman suksia.

Talvisin on tosi pelottavaa käydä anoppilassa, koska anopin elämäntehtävänä on viedä minut hiihtämään kanssaan. Joku siis hoitaisi lapsiamme ja minä saisin omaa aikaa – ja menisin hiihtämään!? Anopin kanssa teen kyllä mielelläni mitä tahansa muuta, mutta että oma aika olisi yhtä kuin hiihtäminen?

Enkö voisi valita mieluummin hammaslääkärireissun, gynegologilla käymisen tai vaikka työhaastattelun, jossa kymmenen haastattelijaa roustaa minua parin tunnin ajan? Kaikki nämä olen kokenut, mutta en ole itkenyt.

Hiihtäessä olen itkenyt. 

Edit

Lähdimme illalla ulos koko perhe. Lapset halusivat hiihtää. Mikäs siinä! Sukset jalkaan ja jengi lehmälaitumelle. Siellä he laskivat mäkiä hymy huulilla. Meillä oli kivaa. Autoin kaatuneita ylös ja autoin ylämäissä. Mahtava sää, ihanaa ulkoilla! Vihdoinkin vain pikkupakkanen.

Kiitos 2000-luvun koululiikunta ja liikuntaopet, kun ette aiheuta samanlaisia traumoja kuin liikuntatunnit 1980-luvulla…

Kukaan ei itkenyt, mutta tietenkin tuli yksi riita. Se tuli siitä, että yksi nousi tahallaan toisen tekemään latua ylös haarakäynnissä. Tähän juttuun olisin saanut kyllä hyviä aihekuvia 4-vuotiaan asennoista, joissa hän oli mahallaan maassa sukset ja sauvat tuhannella mutkalla.

Mutta olin hyvä äiti, meillä harrastettiin tänään hiihtoa! Minä en tietenkään voinut itse hiihtää, että pystyin paremmin auttamaan lapsia…

Lue myös

X