Lasten suusta

Kiire päiväkotiin ja töihin. Piha on liukas kuin jääkiekon
Suomi-Ruotsi-finaalin kaukalo. Vettä sataa. ”Onpa taas kauhea sää”,
puuskahdan kantaessani toisessa kainalossa puoliunista neljävuotiasta ja
toisessa kainalossa hänen reppuaan, minun laukkuani ja eväspussiani.

”Miksi?” kysyy lapsi hyvin hämmentyneenä.
”Koska on niin liukasta ja sataa vettä”, sanon.

”No mutta
äiti, minähän tykkään vedestä! Tykkään ottaa sadetta kielelle ja kun se sataa minun nenänpäähän!” sanoo hän ja nauraa.

***

Telkkarissa näkyy kolme värikkäästi pukeutunutta,
hullunhauskaa pelleä. Sama neiti katsoo niitä silmät pyöreinä. Koska istumme
terveyskeskuksen aulassa ja telkkari on kaukana, eikä siinä ole ääntä, en ole
varma, mitä pellejä ne on ovat.

Kerron lapselle, että ne ovat kai sairaalapellejä, jotka
käyvät ilahduttamassa sairaalassa olevia lapsia, jos niitä vaikka jännittää
olla sairaalassa. Neidin silmät leviävät vieläkin enemmän. ”No mua
jännittäis nuo!” hän sanoo kauhua äänessään. Ketäpä ei!

***

”Missä vaiheessa olet kasvanut noin isoksi, että
menet syksyllä kouluun? Enkö mä ole kieltänyt kasvamisen, että olisit aina
äidin vauva!?”

Poika alkaa nauraa. ”Kun sä et ole ollut kotona,
niin isi on kasvattanut mua salaa!”

***

Poika, 7 vuotta: ”Äidit ovat semmoisia, että ne
ottavat puhelimen ja huutavat, että APUA POLIISI, lapsella on paita huonosti,
milli selkää näkyy, kun ne menevät ulos! Apua!”

***

Isosisko 11 vuotta: ”Me ollaan ihania siskoksia!”

Pikkusisko 3 vuotta: ”Niin ollaankin! Ja Henrik on
kolmipyöräinen!” (kolmas pyörä)

***

”Haluaisin kiivetä oravana puuhun ja katsoa aurinkoa
sieltä puusta.” Tyttö 2 vuotta pysähtyneenä päiväkodin pihalle, katse
haltioituneena puussa olevassa oravassa. Tartu hetkeen äiti, työ voi odottaa
hetken.

***

Kaksivuotiaan tytön pyyntö, joka on ehkä jokaisen ihmisen
elämän tärkein toive: ”Ota mut syliin ja katso mua!”

***

Tyttö, 5, ja poika, 3, tappelevat hoitopäivän aamuna
kotona, kun pitäisi jo lähteä hoitoon. Kumpikin itkee. Aiheena on se, onko
isosiskon unikoira synnyttänyt pikkuveljen unikoiran vai ei. Tytön mielestä on,
pojan mielestä ei.

***

Kerhoon pitäisi jo lähteä, mutta tytön, 4, pukeminen ei
edisty. Veli, 1, on jo kuumissaan ulkovaatteissa ja purkaa samalla juuri pakattua kerhoreppua.
Äiti hermostuu ja korottaa ääntään. Pitäisi jo mennä. 

Tyttö katsoo eteisessä
olevaan suureen peiliin ja huokaa ymmärtäväisesti: ”Taitaa olla kaksi
lasta ja rouva Vilijonkka”.

***

Tyttö, 6, joulun alla ääni täynnä innostusta: ”Jos
me ei saada lahjoja vaan pelkkiä risuja, niin me voidaan rakentaa niistä
risuista sisään maja!”

***

Isä kysyy äidiltä omakotitaloasumiseen liittyvän
kysymyksen, johon äiti ei osaa vastata.

”Etkö sä osaa vastata isän kysymyksiin”, kysyy
tyttö, 3, hyvin hämmästyneenä.

”No en mä aina.”

”Osaatko sä vastata mun kysymyksiin?”

”No osaan mä sun.”

”Mikä on solu?”

***

Tyttö, 3, antaa veljelle, 1, vauhtia keinussa ja kipuaa
sitten toiseen keinuun. ”Otapa välillä itse vauhtia, niin äiti menee tähän
toiseen keinuun.”

***

Poika, noin 2, heittää leikkikentällä hiekkaa toisten
lasten päälle. Tyttö, noin 3, alkaa torua äidillisesti:

”Arttu TUH…” Vilkaisu äitiin. Tuhmahan on
kielletty sana, käytetään mieluummin, että joku tekee väärin.

”Arttu tuh…” Vilkaisu äitiin.

”Katsopas Arttu, tuikkiiko tähdet!”

***

Tyttö, 3, syvän inhon äänellä auton takapenkillä: ”Kun
minä kaivoin korvaa, niin se haisi ihan isin sukille!”

***

Tyttö, 3: ”Äiti, sulla on isot rintsikat!”

”Ai isot rinnat?”

”Ei, rinnat on pienet, rintsikat on isot!”

***

Tyttö, 3, huomaa tädin seinällä uuden taulun. 

”Onpa hieno taulu!”

”Onko”, täti ilahtuu. 

”Tädin mielestä, ei minun.”

***

Kannan tyttöä, 3 vuotta, sylissäni kaupassa, kun
kauppaan astuu nainen, jolla on täysin samanlainen paita päällä kuin minulla.
Nainen on kaksi kertaa minua isompi ja hyvin rehevä. Tyttö vertaa minua ja
naista kauan.

”Äiti, onko sulla vähän pienet rinnat”, tyttö
kysyy kuuluvasti. Edessämme kävelevä mies kääntyy katsomaan itse, että mitä hän
vastaisi, jos häneltä asiaa rinnoistani kysyttäisiin.

”Ei ole”, vastaan iloisesti ja vilkaisen
miestä virnistäen. Mies kääntyy nolona.

***

Isosisko, 5, raportoi ääni täynnä hätää ja kauhua: ”Veli
kaatui tuolilla! Tuoli selvisi kaatumisesta, mutta veli ei!” 

Onneksi oli vain
pehmeä pyllähdys.

***

Poika, 3: ”Lapset ei saa koskea sieniin, koska
muuten sienet voi kuolla!”

***

Poika, 6: ”Voiko tähdenlennon toive toteutua?”

Tyttö, 9: ”Jos se on semmoinen tyhmä toive, että
saisinpa heti koiran, niin ei, mutta jos se on viisas toive, että löytäisinpä miehen,
niin se voi toteutua!”

***

Poika, 3: ”Rakastutko sä muhun?”

Tyttö, 5,5: ”Mähän haluaisin sun kanssa naimisiin,
mutta se ei onnistu.”

Poika: ”Voidaan mennä.”

Tyttö: ”Ei me voida.”

Poika: ”Isona äiti ja isi menee meidän kanssa
naimisiin.”

Tyttö: ”Ei voi mennä.”

Poika: ”Sitten, kun äiti ja isi on kuollut, niin
sitten me voidaan mennä naimisiin. Milloin me voidaan mennä?”

Tyttö, huokaisten: ”Kun me ei voida mennä.”

***

Olemme puhuneet paljon naimisiin menosta. On valittava
joku muu kuin oma sisarus senkin takia, että sisarusten kanssa ei voi saada
lapsia.

Poika, 5, tytölle, 8: ”Mennään naimisiin miehen ja
naisen kanssa. Saadaan kumpikin lapsi. Kun sun mies ja mun vaimo menee
kauppaan, lukitaan ovet, eikä päästetä niin enää sisälle. Sitten me saadaan
olla yhdessä ja meillä on lapset!”

***

Olen saanut kuulla nämä kaikki tarinanpätkät, elää nämä
hetket lasteni kanssa. Kun lapset tappelevat ja tuntuvat lähes vihaavan toisiaan,
voin avata lapsille kirjoittamani päiväkirjat ja lukea, miten isosisko itkee,
koska pikkuveli nukkuu niin kauan päiväunia ja hänen ikävänsä on jo liian
suuri.

Voin lukea myös yösyötöistä, unettomista öistä,
korvatulehduksista, sairaalareissuista.

Voin lukea odotusaikojen alun salaisuusfiiliksestä ja odotuksen ja
vauvan syntymän tuomasta huumaavasta onnesta, jota suurempaa ei ole. Luen
pienistä käsistä, jotka tarttuvat kaulaani ja rutistavat lujaa. Luen märistä
pusuista. Luen vapisevin huulin ja kyyneleisin silmin päiväkodin ikkunaan jäävästä
elämän suurimmasta rakkaudesta.

Kirjoita sinäkin, että muistat kaiken. Kohta et enää
muista, koska lapset kasvavat, eivätkä enää pussaa toisiaan kesken päivän ihan vain siksi, että ovat saaneet toisensa.

EDIT: Jaoin tämän tekstin tuttuun tapaan blogini Facebookissa (liity tykkääjäksi tästä, ilahtuisin kovasti!). Kirjoitin näin: ”Luin tänään lapsille kirjoittamiani päiväkirjoja. Minun aarteitani, päiväkirjat ja lapset <3”

Sitten aloin nauraa itsekseni ja jatkoin näin:  ”Siis
luin tänään itselleni päiväkirjoja, jotka olen kirjoittanut lapsista.
Nyt mua järkyttää ja vähän naurattaa ajatus, että olisin lukenut
lapsilleni ääneen omia päiväkirjojani…” 

Mutta sinä voit kyllä lukea myös
minun päiväkirjaani! Vuodatukseen jääneistä vanhoista blogiteksteistäni löytyy tämä: Vuonna 1995.