Yli pyykkivuorten

Äiti, käyttäydy asiallisesti!

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Äidit ovat lasten ja aikuisten esikuvia ja idoleita. He käyttäytyvät asiallisesti ja aikuismaisesti ja asettavat aina lapset itsensä edelle. He ovat rauhallisia, harkitsevia ja tyyniä, eivätkä ikinä menetä malttiaan, kasvojaan tai tilanteen tai elämänsä hallintaa.

Yleensä. Useimmat. Ne tylsät. Siksipä minusta on ihanaa, että kaikki eivät ole sellaisia. Ei saa jumittua äidin rooliin, pitää myös osata heittäytyä ja elää! Ei tästä äitiydestä selviä olematta vähän hullu ja pimeä tyyppi.

Kolmekymppinen kolmen lapsen äiti kertoi juuri minulle, mitä hänelle tapahtui aivan yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Kerron sen teille tässä alla, tämä on laskiaiseen sopiva iltasatu teille kaikille aikuisille.

Jäämäki

Yhtenä päivänä tullessani kotiin ihastelin pihapiirin lapsia, jotka leikkivät pihassamme olevassa mäessä, joka oli jäätynyt aivan peilikirkkaaksi. Heillä näytti olevan tosi kivaa. Minä siinä hymyilin lapsukaisille ja sanoin, että minäkin haluaisin joku päivä kokeilla laskea heidän jäämäestään. Lapset katsoivat minua kulmiensa alta ilmeellä, joka tarkoittaa heidän kielellään, että OMG. Päätin sitten olla ihan vaan hiljaa ja jatkaa iälleni sopivasti käyttäytyen kotiin tekemään ruokaa perheelleni.

Samana iltana tulin 9-vuotiaan tyttäreni kanssa kaupasta kotiin jo pimeän tultua. Siinä se jäämäki taas oli, ihan varoittamatta edessämme. Tyttö sinkosi sinne, ja näytti iloisena, että ”Katso äiti, tähän lyhtypylvääseen on kiinnitetty tällainen narukin, että jäämäessä voi roikkua sen narun varassa!”. Tyttö laski alas, ja se näytti kivalta. Liian kivalta.

Hetken mielijohteesta laskin kauppakassin lumihankeen.

Minulla oli päälläni aika äskettäin ostamani parhaimmat arkihousuni ja se parempi kauppatakki. Tässä asussani huomasin asettuvani mäen päällä mahallani jäälle. Vaimeasti kuulin, että tyttö kysyi, että ”Mitä sä äiti aiot”, mutta se oli jo myöhäistä… Otin vauhtia, ja niin vain luisuin pää edellä mahallani mäkeen. Niissä hyvissä vaatteissani, siihen lasten mäkeen, siihen jyrkkään ja peilikirkkaaseen jäämäkeen, ihan siinä keskellä 20 asunnon rivitalokompleksiamme, tavallisena arki-iltana. Viuuuuuuuh!!!

Mäessä tajusin, että nyt mennään vähän liian lujaa minun reaktiokyvyilleni. Ja meninkin muuten kovaa! Jäämäen alaosaan, koko mäen puoliväliin, oli kertynyt hyvin tamppaantunut kova lumitöppäre. Siihen minä tömähdin vauhdilla, mahallani laskien, koko painollani.

Kolahdus iski rintaan ensimmäisenä, löi ilmat pihalle. Sitten kieriskelin loppumatkan kuin vauhtia kasvattava lumipallo lumivyöryssä Alpeilla. Pysähdyin onneksi ennen mäen alla olevaa aitaa ja aidan takana olevaa syvää rotkoa, joka vie metsään, jossa on hyvin paljon kiviä, kantoja ja teräviä oksia. En sentään ottanut lumipallona pyöriessäni aitaa mukaani ja painellut sinne metsään asti!

Siellä minä makasin pitkälläni kauppavaatteissani ja tunnollisena äitinä, perheelleni ostamat ruuat  mäen päällä muovikassissa. Jäin maahan yhtä aikaa itkemään, nauramaan, voivottelemaan ja häpeämäänkin. Ei kai kukaan nähnyt? Sitten tajusin, että se lapsi tuijottaa minua silmät suurena ja hyvin järkyttyneenä. Tyttö tiedusteli hyvin varovasti, lähes kuiskaten, että sattuiko minuun. Nauroin vedet silmissä maassa maaten, että ”Joo!”

Kuoletko sä nyt?

Liukastelin liukkaan mäen ylös nauraen. Joka paikkaan sattui.  Lapsi ripitti, että kannattaisi ottaa vähän varovaisemmin. Samalla hän kuitenkin kysyi, kesken ansaitsemani saarnan, huolestuneena, että ovatko vammani niin pahoja, että saattaisinko kuolla niihin.

Tyttö oli oli selvästi huolissaan touhuistani ja mielentilastani, varsinkin sen jälkeen, kun samana iltana kotona tapahtui jotain muutakin. Sen enempää ajattelematta tyttö päätti nimittäin näyttää minulle kärrynpyörän. Taas silmiini syttyi se sama kiilto, joka niihin aina välillä syttyy. Tyttö näki sen ja huusi heti, että ”ET!”.

Myöhäistä!

Yritin heilauttaa olkkarissa kärrynpyörän, koska minua häiritsee, että en ole koskaan sitä oppinut. Jos jollakin on pieni olohuone, niin meillä. Tuskin vessaa isompi. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä ajatella.

Pikkuisen vauhtia… Ja ympäri, kierien ja lattiaan rojahtaen. Mäjäytin vielä takaraivoni tv-tasoon niin, että tumahti. Tuli kuhmu, tuli taas hysteeristä itkunaurua. Taas lapsi kysyi, että kuolenko. Pienemmät lapset, vasta päiväkoti-ikäiset, katsoivat silmillä, jotka melkein irtosivat päästä. Suurilla, kauhistuneilla ja järkyttyneillä silmillä.

En, en toki kuole, mutta sattui kyllä! Mies tuli samaan aikaan vessasta ja kysyi, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Sen jälkeen perhe asetti minulle kiellon, etten saa enää heittäytyä tuolla tavalla. Tylsää!

Ystäväni, tylsyys on tylsää. Pidä vain oma pääsi. Ps. Upea mustelma!

Lue myös

X