Yli pyykkivuorten

Lasten yksityisyys blogimaailmassa

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

”Taisi tulla ihan kauhea ilme”, sanoi Aava
surullisena, kun näki kuvan, johon olin laittanut hänelle kasvojen eteen
sydämen. Vakuutin hänelle, että ilme oli maailman ihanin, ja näytin kuvan,
jossa tuo ihana ilme yhä näkyy. Keskustelimme hetken, minkä jälkeen Aava
huikkasi, että ”Mä päätän sitten aikuisena mun omassa blogissa, näkyykö
mun naama” ja hyppeli leikkimään.

Mietin bloggaamisen aloittamista monta vuotta. Olin kolme
kertaa raskaana, synnytin, sain vauvoja, pidimme ihania ristiäisiä, ostimme
omakotitalon, opiskelin, tein gradua, valmistuin, laihdutin kymmenen kiloa, muutimme
kauas kotiseudulta jälleen kerran, vietimme kolmekymppisiäni hulvattomalla
kasariteemalla… Miten monta loistavaa bloggausaihetta! En kuitenkaan avannut
blogia.

Bloggaamisen esteenä oli kaksi suurta asiaa. Ajattelin, että
ketään ei kiinnosta meidän tavallinen arkemme. Toisena asiana pohdin kovasti lasten yksityisyyttä. 
Blogiajatukset pysyivät poissa aina alkuvuoteen 2015 asti, jolloin
Keliakialiitto etsi bloggaajia. 

Kirjoitan, että voin
jakaa vertaistukea

Kolmevuotias Aava oli saanut puolentoista vuoden kivun,
itkun ja taistelun jälkeen keliakiadiagnoosin. Aihe oli tuore ja jatkuvasti
mielessä. Koska keliakia on vaikeasti diagnosoitava, sen oireet ovat hyvin
vaihtelevia, alkutaival keliakiassa on usein hankala ja koska
keliakiatietämyksessä on yhä parantamisen varaa ammattikeittiöilläkin, koin,
että minun täytyy tehdä jotain. 
Halusin välittää tietoa, poistaa ennakkoluuloja ja jakaa
vertaistukea. Halusin kirjoittaa myös oman jaksamiseni ja tietojen
kasvattamiseni vuoksi.
Hain ja pääsin Keliakialiiton vapaaehtoistyöntekijäksi
kirjoittamaan blogia keliakialapsen perheen elämästä. Koin asian hyvin
tärkeänä, mutta siinä oli vain yksi mutta: oma pieni lapseni.
Minä en omista lapsiani, he eivät ole osa minua niin kuin
uusi laukkuni tai ammattini. Miten minä voin päättää heidän puolestaan, mitä
heistä julkaistaan kaikkien nähtäväksi? Keliakialiiton blogissa asia on vielä
isompi: kirjoitan lapseni sairaudesta, hyvin henkilökohtaisesta osasta lastani.
Minä olen nyt siis päättänyt, että lapseni sairaus on
julkinen. Lapseni sairaudesta voi lukea internetistä.
Onko se oikein? Oliko minulla oikeutta tehdä niin merkittävä päätös?

Toisten nimiensä
lapset

Suunta-verkkopalvelun gluteenittomuudesta kertovat blogit avautuivat huhtikuussa 2015. Ennen
ensimmäistä kirjoitusta päätin pelisäännöt: päätin kuvata lapsia vain takaa tai
sivusta tai peittää heidän kasvonsa. Avasin tämän blogin kesällä 2015 (lue ensimmäisiä kirjoituksiani tästä) ja jatkoin samaa linjaa.
Lapsillani on maailman kauneimmat nimet, ihanimmat
syntymäajat, mukavin koulu ja kivoin kotikunta. En kuitenkaan mainitse niistä
mitään blogissa. Minusta niillä ei ole merkitystä blogimaailmassa. Voisin puhua lapsista
isosiskona, veljenä ja pikkusiskona, mutta otin kuitenkin blogikäyttöön heidän
nimirimpsuistaan kultakin yhden nimen, joilla heitä joskus kotonakin kutsutaan. 
Minusta on ihanaa lukea blogeja, joiden lasten nimet tiedän.
Perheet tuntuvat tutuilta. On ihanaa nähdä hymyileviä kasvoja ja onnellisia
ilmeitä. Kuitenkin mietin usein näiden lasten yksityisyyttä. Ei tarvita kovin
kummoisia taitoja, että kuvat saa kopioitua itselleen, muokattua haluamakseen
ja jaettua eteenpäin. Sitähän internet on täynnä, ei tämä ole mikään uusi
juttu. Minä en vain uskalla kertoa kaikkea. En uskalla tarjota siihen
mahdollisuutta kuin kultaisella tarjottimella. 
En halua, että lapsi itseään googlatessaan löytää aikuisena netistä kasapäin juttuja ja kuvahausta sivutolkulla kuvia. Jos hän haluaa myöhemmin laittaa niitä itse, niin laittakoon, mutta nyt minä en saa sitä päättää.  
Haluaisinko minä löytää netistä itsestäni kuvia kasarivaatteissa nenää kaivamasta tukka silmillä ja vaipat housussa? En. Kiitos kasari, että vanhempieni ei tarvinnut päättää tällaista!

Lapsi lumihevosen
selässä

Kuvista jää paljon puuttumaan, kun kasvot peitetään. Se on selvä juttu, mutta niin se vain nyt on. Voin
kuitenkin kertoa, että tässä kuvassa lapsellani on onnellinen, ylpeä ja
jännittynyt ilme. Hän on onnellinen ja ylpeä hevosesta, jonka teimme yhdessä naapureiden kanssa. Häntä jännittää, että hevosen heiveröinen pää putoaa. Häntä jännittää myös olla korkealla!
Ystävämme ja sukulaisemme lukevat blogiani, että he
kuulevat, mitä meille kaukana asuville heidän läheisilleen kuuluu. Muut
lukeavat blogia kenties viihdyttääkseen itseään puuroa keittäessään tai
surffaillessaan netissä hetken ennen nukkumaan menoa. Onko heille väliä, minkä
niminen ja näköinen tyttö on lumihevosen selässä? Uskon, että ei.
Ajattelen, että ei ole niin väliä, että kirjoittamani asiat
ovat tapahtuneet juuri meille. Ne voisivat tapahtua kenelle tahansa. Haluan
jakaa vertaistukea ja tarjota palasia ruuhkavuosista, uhmaiästä, murrosiästä, tulevasta keski-iästä ja väsymyksestä,
pyykkivuorista, kasvukivuista ja onnen pienistä hetkistä. 
Onko sillä nyt sitten väliä, että juuri meidän perheessä kaatuu
maitopurkki, lapset tappelevat, hiekanmuruset kantautuvat keittiöön, yöllä vasta
muistetaan huomisen kaverisynttärit… Eikös teillä ole ihan samanlaista? Minä
vain nyt sanon sen ääneen, kirjoitan sen, mitä muut eivät usko muillakin
olevan: hirmuista härdelliä. Ihanaa, mutta ihan hullunmyllyä elämää.
  

Minun päiväkirjaani, ei heidän 

 

Kirjoitan lapsista toisilla nimillä myös siksi, että tämä on
minun  päiväkirjaani, minun versioni
tarinasta. Näin minä koen nämä tilanteet enkä kysy muilta mielipidettä asiaan. Jos
lapsi kirjoittaisi, hän voisi kirjoittaa, että äiti on ihan tyhmä. Ei siihen
minun naamaani ja nimeäni tarvittaisi, hän saisi kyllä vertaistukea muilta
teineiltä pelkällä paljonpuhuvalla sanalla äiti.
Tai kenties sanalla mutsi
Kun minä kirjoitan
esimerkiksi murrosiästä, yritän nauraa itselleni enkä lapselleni. Lapsen
kuuluukin kiukutella, mutta minun ei kuuluisi. Kirjoitan siitä, että
kiukuttelen silti, että kiukuttelen pahemmin kuin lapsi. Minähän se säälittävä ja tyhmä olen eikä hän!
Koska olen viestintäalalla ja pätkätyöläinen, ovat
blogitekstini myös ammatillisia kirjoitusnäytteitäni. Siksi kerron edes jotain.
Jos en kertoisi mitään, olisivat tekstini persoonattomia, mauttomia ja
hajuttomia. Lukisiko kukaan enää silloin? Olen kuitenkin valinnut julkisuuden,
ja rakastan bloggaamista. Kun aiheena on omalle äitiydelle nauraminen, eivät
aiheet lopu koskaan!
Varsinkin silloin, kun saan negatiivisen kommentin blogiini,
olen tyytyväinen, että en ole kertonut lapsistani kaikkea. Minua saa haukkua,
mutta heitä ei. 
Blogini on kenties tylsempi ja epäuskottavampi, kun en ole
kertonut kotikuntaamme enkä kaikkia tietoja lapsistani. Minua ei haittaisi,
vaikka suosikkiblogieni lasten nimet olisivat oikeiden nimien sijaan lempinimiä
tai pelkkiä siskoja ja veljiä. En tuomitse nimiä kertovia, mutta minua itseäni
hieman arveluttaa tämäkin paljastamiseni määrä.
Mitä te olette
mieltä? Onko meillä oikeutta kirjoittaa lapsistamme? Oletko sinä valinnut
kertomisen vai vähemmän kertomisen? Missä menee hyvien ja huonojen lapsipostausaiheiden
raja?
Sana on vapaa! Provosoiduitko
kirjoituksestani?

Lue myös

X