Yli pyykkivuorten

En kaipaa enää vauvaa

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Huomasin sen ihan yhtäkkiä. Huomasin hiljaisuuden.

Esikoinen luki omassa huoneessaan, keskimmäinen oli kaverinsa kanssa ulkona ja pienin oli naapurissa leikkimässä. Meillä oli ihan hiljaista. Minua ei tarvinnut kukaan. 

Yhtäkkiä lapset ovat kasvaneet. Pieni täyttää ihan kohta 5, seuraava kesällä 10, vanhin loppuvuodesta 13. Yhtäkkiä meillä ei ole enää vauvaa. Meillä ei ole enää taaperoa. Meillä ei ole vaippoja, syöttötuolia, soseutettua ruokaa eikä rattaita. Minun syliini ei kiipeä joka hetki joku. 

On yhtäkkiä hetkiä, jolloin talo on hiljainen ja minulla on omaa aikaa. Se tuntuu vieraalta. Se tuntuu hassulta. Se tuntuu oudolta. Se tuntuu aika ihanalta.

Tässä vaiheessa on yleensä tullut vauvakuume. Se pikkuisen kutittava, ihastuttava, kikattava tunne, joka kasvaessaan muuttuu suureksi kaipaukseksi ja täyttää kaikki ajatukset. Siitä voi tulla jopa pakkomielle, varsinkin, jos vauvaa ei saakaan joko puolison tai biologian vuoksi.

Melkein 5 vuotta, 31 vuotta, rv 40+0 (tasan 2 viikkoa syntymään!) ja 7,5 vuotta.

Mutta ei enää. Olen ollut kolme kertaa niin suuren vauvakuumeen tuupertama, että hengittäminenkin on tehnyt kipeää. Yhtä vahva kuin oli tunne vauvan kaipuusta, on nyt tunne siitä, että enää ei tarvita meille vauvaa. En enää kaipaa syliini ihmistä 24/7. Nämä rakkaani täyttävät sylini täydellisesti, juuri sopivasti, juuri sopivalla tavalla.

Nyt, kun kavereiden kanssa leikkiminen tuntuu pienimmästäkin useimmiten kivemmalta kuin äidin ympärivuorokautinen syli, olen voinut löytää jälleen itseni. Olen ollut äiti vuodesta 2003 asti, ja  uppoutunut vauva-aikojen ja äitiyden onneen täydellisesti koko aikuisikäni.

Vuosikausiin ei ole ollut olemassa minua itseäni kuin pieninä murusina, mutta en ole halunnutkaan mitään muuta. Olen toki lasten välissä opiskellut ja tehnyt töitä, mutta silti pääasiassa ympärivuorokautisesti poskeni ovat peittyneet hilloisiin suudelmiin, yöni täyttyneen korvatulehduspotilaan lohduttamisesta ja vessareissuni olleet sirkusta, jollaisesta en ennen lapsia tiennyt mitään.

Kolmelle lapselle riittää yksi aikuinen

Nyt rakastan sitä, että saan käydä salilla, kirjoittaa blogeja ja tavata ystäviäni. Mieheni saa käydä juoksemassa ja uppoutua hyvään kirjaan. Kolmen lapsen arjen pyöritykseen ei tarvita enää kahta aikuista jokaikistä hetkeä. Voin hyvillä mielin sulkea oven ja tulla 1,5 tunnin kuluttua salilta tietäen, että mies ei ole aivan rikki, kun palaan. Hän voi palata juoksulenkiltään tietäen, että vastassa ei ole itkevä vaimo ja tämän jaloissa roikkuvat, huutavat lapset. Muutamia vuosia ehtikin niin mennä, joten tämä muutos on tervetullut. 

Tietenkin kasvavat lapset tarvitsevat yhä enemmän vanhempiaan, mutta tarve on erilaista. Voin ottaa kauppareissulle mukaan yhden lapsen ja saada häneltä todellista apua ja loistavaa seuraa. Keskustelut näiden huumorintajuisten tyyppien kanssa ovat kerrassaan hulvattomia. Tytöt voi jättää keskenään puhelimen ja päivystävien naapureiden lähelle tunniksi. Koululaiset pärjäävät hetkiä hyvin yksinkin ja tykkäävät omasta rauhasta.

Minun oma vartaloni

Vartaloni ei tule enää muuttumaan kenenkään muun ihmisen takia. Minulla on aikaa kuntoilla, että vältyn selkäongelmilta, joita minulla oli hetki sitten. Minulla on aikaa laittaa aamuisin ripsiväriä. Voimme käydä ravintolassa ilman, että se reissu on kaaos, kuten tässä humoristisessa kirjoituksessani. Voimme matkustaa lentokoneella maailmalle ilman, että vanhempien hermot ovat jo alkumatkasta riekaleina ja koko kone toivoo, että meidän takia tehdään välilasku ja meidät jätetään jonnekin Frankfurtiin selviämään keskenämme.

Joskus, varsinkin kuumeillessani kolmatta vauvaa, luulin, että en parane vauvakuumeesta koskaan. Luulin, että olen niitä, jotka haluavat ja tarvitsevat syliinsä vauvan aina. Tuntuu yllättävältä, että nautin yöimetysten sijaan yöunista ja vaunulenkkien sijaan kuntosalin juoksumatolla liikkumisesta.

Luulin, että syliini kuuluu aina lapsi ja olalleni hoitolaukku, mutta yhtäkkiä nautin myös hetkistä yksin ja hoitolaukun sijaan käsilaukusta, jonka ei tarvitse olla pissan ja maidon kestävä. Se on ihan uutta.

Luulin, että elämän ainoita iloisia, isoja asioita ovat vain lasten syntymät. Ajattelin, että mitä sitten muka tapahtuu, jos ei saakaan enää uusia lapsia.

Sittenhän sitä vasta tapahtuukin!

Ps. On pakko lisätä, että uskon ymmärtäväni kuitenkin myös tahattomasti lapsettomia hyvin ja tiedän, että elämä voi olla hyvää ja tasapainoista ilman lastakin. Olen saanut sukeltaa niin syvälle lapsettomien elämään kuin sitä itse kokematon voi koskaan päästä. Lue toimittamani kirja Ei kenenkään äiti – kertomuksia lapsettomuudesta, jos aihe kiinnostaa.

Lue myös

X