Yli pyykkivuorten

Kännykät parkkiin: postaussarja ahdistuksesta lasten kännykkäriippuvuuteen

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Olen ollut lähiaikoina todella ahdistunut nykyihmisten kännykän käytöstä. On ollut järkyttävää lukea, että kolmevuotiailla on huono sanavarasto, koska heille ei enää puhuta. Kun lapsi kysyy jotain, kuulee vanhempi lapsen asian vasta, kun lapsi hermostuu. On vaikea kuulla, kun kännykän näytöllä selattavat jutut ovat lähellä olevien juttuja kiinnostavampia.

Hoitopäivän jälkeen lapsi ei katso enää vain Pikku Kakkosta vaan myös Netflix-sarjoja ja sen jälkeen vielä pelaa tabletilla. Koululaiset eivät lähde ulos vaan istuvat naama kiinni ruudussa joko pelaten tai satoja Whatsapp-viestejä selaten. Jos kännykän laittaa pois, piippaa se heti uuden viestin saapumisesta tai pelin tarvitseman siirron merkiksi, ja näin puhelin on taas kädessä. Puhelimesta ei pääse enää irti.

Tuntuu ihan järkyttävältä, että osa vanhemmista ei välitä. Ymmärrän, että töistä on vaikea vahtia kännykän käyttöä, mutta että ei välitetä asettaa rajoja silloinkaan, kun ollaan yhtä aikaa kotona? Lapsiko saa lukea ja kirjoittaa kännykällään ihan mitä vain ja milloin vain?



Tietenkin on helpompi antaa lapsen kirjoitella viestejä kuin leipoa lapsen kanssa, lukea hänelle satuja tai lähteä yhdessä pyöräilemään. On aika ihanaa imuroida rauhassa tai katsoa vaikka lempisarjaa, kun lapset ovat omissa huoneissaan puhelintensa kanssa. Puhelin ei voi kuitenkaan korvata vanhemmuutta, ystävyyttä, yhteistä aikaa ja ulkoilua. On ihan hullua, että se oikeasti korvaa ja korvaakin muuten usein! Ei tietenkään aina, ei tietenkään kaikilla, mutta aika monilla ja aika usein! Tietenkin provosoin, mutta silti: eikö joskus kaikilla mene kännykän käyttö vähän yli?

Laitteet tekevät ärtyneeksi

Huomaan selkeän yhteyden sekä lasteni että itseni käytöksessä ja vireystilassa laitteiden käyttämisen jälkeen. Neljävuotias kyllä viihtyy tabletin ääressä mukavasti, kun teen vaikka ruokaa, mutta kun laitteen ottaa pois, on hän kiukkuinen todella kauan. Koululaiset rupeavat ”nujuamaan”: muksimaan toisiaan ja valumaan sohvalta lattialle tylsistyneinä ja ärsyyntyneinä, jos mitään muuta ei ole tehty kuin näppäilty puhelimia. Itselleni tulee huono olo, jos olen liikaa ruudun lähellä.

Kännyköitä, tietokoneita ja tabletteja saa käyttää ja pitää oppia käyttämään. Ne viihdyttävät, opettavat, rentouttavat ja pitävät ajantasalla monella tavalla. Meidän aikuisten tehtävänä on kuitenkin asettaa tiukat rajat lasten laitteiden käytölle ajan, tilanteen ja käytön sisällön suhteen.

Kun me tulemme töistä kotiin, nappaamme lapsilta laitteet pois. Ulkoilemaan tai naapuriin leikkimään ei lähdetä kännykän kanssa. Nuoremmalla koululaisella on vain kotinetti, muualla hän ei vielä tarvitse nettiä. Kouluun ei tarvita välttämättä kännykkää. Jos jotain sattuu, soittaa opettaja kyllä. Koulumatka on lyhyt ja työpaikkani on koulumatkan varrella, joten kännykkä on usein aivan turha. Kuudesluokkalainen tosin tarvitsee kännykkää silloin tällöin koulussa tiedonhaussa, joten hänellä se voi olla mukana. Yläkoulu kuitenkin lähestyy: annammeko hänen käyttää kännykkää joka välitunti niin kuin monet muut yläkoulussa? En vielä tiedä. Onneksi vanhemmuuteen liittyviä tulevia asioita ei tarvitse vielä tietää vaan voi kasvaa vanhemmuuteen yhtä matkaa lasten kanssa.

Kuudesluokkalaisen kännykkään viestejä kello 23.30

Monissa yläkouluissa pelaaminen ja kännykän käyttö näkyy lunttaamisena, poissaoloina ja sairastumisina. Lapsi pelaa ensin suurimman osan yöstä ja sitten on aamulla huonovointinen, jopa kyvytön menemään kouluun. Viestejä piippailee puhelimiin pitkin alkuyötä jopa alakoululaisilla.

Kuulin, että neljäkymmentä rippikoululaista oli hiiren hiljaa odottaessaan rippikoulun teemapäivän alkamista. Ei ollut häiritsevää käytöstä, mutta ei myöskään iloista puheensorinaa, naurua ja liikehdintää. Kaikkien asento oli sama kuin Facebookin f-logossa: alaspäin taipunut pää, kädet koholla rinnan korkeudella, kädessä rakas luuri. Vaikka vierellä oli useita oman ikäisiä ystäviä ja edessä hauska päivä, oli kaikille tärkein se oma kännykkä. Miksi kännykkä pitää ottaa mukaan rippikoulupäivään, jos vanhemmatkin tietävät, monelta lapsi haetaan? Mihin kännykkää silloin tarvitaan? Miksi kymmenen minuutin odotteluun tarvitaan avuksi ja seuraksi internet?

Mitä ihmettä meille on tapahtunut?



Paperilennokkien lennättäminen – mummolan vakioleikki.

Itsellänikin on puhelin hyvin, hyvin usein kädessä, koska se on helpompi ottaa käteen kuin kirja, lehti, lautapeli tai käsityö. Ei ole muka aikaa lenkkeilyyn tai vatsalihasliikkeiden tekemiseen, mutta hups miten onkin aikaa lukea Facebookia, blogeja ja nettilehtiä tunti, helposti toinenkin.

Kun meillä on liian hiljaista, löytyvät lapset kännykkä kädessään. Jos neljävuotias on löytänyt jonkun kännykän ja tietää koodin, löytyy hänkin pelaamasta. Olen havahtunut siihen, että lapset, meidän ja monet muut, eivät leiki, pelaa, naura ja ulkoile tarpeeksi, koska heitä kiinnostaa kännykkä enemmän.

Miksi me vanhemmat emme uskalla ottaa lasten kännyköitä välillä hetkeksi pois? Tärkeä osa nykyvanhemmuutta on kerätä laitteet pois, piilottaa kaukosäätimet ja katkaista nettiyhteydet silloin, kun homma riistäytyy käsistä. Mitä on tapahtunut kahden tunnin ruutuajalle? Se aika täyttyy monilla jo heräämisen ja ensimmäisen oppitunnin välillä, kun kännykkä on kädessä vessasta koulun pihalle asti.

Ei ole mitään tekemistä!

Kun käyn keräämässä  lasten laitteet pois, saan osakseni kiukkua. Ei ole mitään tekemistä, he sanovat. No kun kaikki muutkin, he sanovat. Ei kukaan muukaan ole pihalla, he sanovat. Kysyn vain läksyt kavereilta, oikeesti! Odotan, että joku vastaa ja kertoo, mitä tuli matikasta! (Sillä aikaa voin pelata, koska odotan vastausta.) Katson vain äkkiä tämän. Joo joo, ihan kohta, he sanovat.

Minun lapseni ovat vielä pieniä ja oikeasti tässäkin asiassa aika fiksuja, eikä ongelma ole iso, mutta näen, että ongelma kasvaa meidän perheessämme ja koko yhteiskunnassamme koko ajan.

Minulle riitti nyt. Minun lapseni eivät kasva f-kirjaimen muotoon. Haluan, että meillä raikuu nauru ja että lapset kastuvat märiksi tehdessään rannassa puroja ja metsässä majoja. Haluan kasvattaa heidät ymmärtämään, että internet on kiva juttu, mutta sen käytölle on aikansa ja paikkansa ja tietyt säännöt.

Kun juuri autossa matkalla mummolaan sanoimme, että nyt kännykät pois, kuului ensin nurinaa. Sen jälkeen he kaivoivat laukusta pelikortit ja alkoivat pelata yhdessä ristiseiskaa. Näin sen pitää mennäkin! Kun laitteet sammuvat, on pakko keksiä jotain muuta.

Kännykät parkkiin -juttusarjassa etsittelen tilanteita, jolloin tästä lähtien jätämme mieluummin kännykän parkkiin. Julkaisen juttuja silloin tällöin kevään aikana. Pysy kuulolla!

Seuraa Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen -blogia Facebookissa ja Instagramissa. Liity myös lukijaksi blogin internetversion sivupalkista.

Lue myös

X