Yli pyykkivuorten

Ratkaisu lastenhoito-ongelmaan

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
Kävin eilen illalla syömässä neljän naapurini kanssa. Syödessämme juttelimme paljon meidän ikäisten naisten elämään liittyvistä asioista: työstä ja koulutuksesta, naiseudesta, asumisesta ja elämisestä, lapsista, perhe-elämästä ja parisuhteesta. 
Puhe kääntyi ikuisuusongelmaan: moni yksinhuoltaja tai pariskunta on pikkulapsiaikana jaksamisensa äärirajoilla, mutta apua ei ymmärretä, osata tai haluta etsiä. Aika moni ajattelee, että on vain jaksettava ja kestettävä, että tällaistahan on kaikilla. Sitä paitsi, jos isovanhempia ei ole lähellä, niin on vain pärjättävä itse. 
Minun äitiysvuosieni vaikein oppivuosi oli 2013‒2014, kun mieheni oli toisella paikkakunnalla töissä, minulla oli uusi
työ, Henrik oli ensimmäisellä luokalla ja Matilda neljällä ja Aavalla
oli järkyttävä uhma ja keliakiaoireet huolineen pahimpina päällä (lue
Aavan keliakian oireilemisen kauhuvuodesta Arjen murusia -ryhmäblogista).
Muistan tuosta mustasta vuodesta kaksi tilannetta. Toisen, jolloin puolilta öin ripustin pyykkejä kuivumaan ja itkin väsymystäni ja toisen, kun vein lapset illalla hoitoon ja viimeisillä voimillani menin koulun vanhempaintoimikunnan kokoukseen. Kokoukseen ajaessani ajattelin, että järkevintä olisi kääntyä ja ajaa kotiin nukkumaan, mutta kiltisti menin kokoukseen. 
Lapset, niin vähän aikaa pieniä. Jaksa enää 10 vuotta, niin sitten helpottaa! Muista nauttia joka hetkestä! (Sarkasmia)

Hetki kahdestaan: 70 euroa

Meillä ei ole koskaan ollut isovanhempia lähellä (lue tästä), joten olemme tottuneet pärjäämään ilman apua. Joskus käymme jossain vuoroilloin, kahdestaan emme juuri koskaan missään. Jos päätämme tehdä jotain kahdestaan, kutsumme meille lapsenvahdin, jolle maksamme illasta 20‒25 euroa. Koska hän tulee meille, emme jää kotiin viettämään villasukka-aikaa. Jos menemme syömään ja/tai elokuviin, kasvaa illan budjetti suureksi. Toki voisimme mennä vaikka kävelylle, mutta emme koe sitä luontevaksi maksullisen lapsenvahdin käyttämiseksi. 
Jos siis otamme lapsenvahdin, on meillä työmeno tai ennalta suunniteltu meno vaikka konserttiin. Illalle on siis budjetti, aikataulu ja selkeä tarkoitus. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lasten ollessa pieniä olisi saatava joskus olla myös hetki kahdestaan ihan vain kotona. Minne me lapsemme saisimme? Tuntuu, että kaikki muut saavat lapsensa isovanhemmille, mutta emme me tukiverkottomat.
Meillä
on jo isot lapset, jotka menevät kouluarkena kello 20‒21 nukkumaan,
joten meillä on yhteistä aikaa kotona joka ilta. Olemme tottuneet
tällaiseen ja pärjäämme hyvin. Kaikilla ei kuitenkaan ole näin.

Ihania
rasvaisia siipiä, mozzarellatikkuja ja ranskalaisia syödessämme
keksimme yhtäkkiä ratkaisun monen perheen lastenhoitopulmaan. Ratkaisu
on kaikkien edessä, mutta jostain syystä sitä ei käytetä.

Autetaan toisiamme, nostetaan sen kunniaksi maljat. Kippis!


Kenen luo voisi tulla pariksi tunniksi?

Ratkaisu lastenhoitopulmaan heille, jotka asuvat lähellä muita lapsiperheitä: kerää ystävistä ja naapureista WhatsApp-ryhmä. Sopikaa, että vähintään kerran kuussa jokainen ryhmän jäsen saa apua joltakin ryhmään kuuluvalta aikuiselta. Kun haluat joskus nukkua päiväunet, käydä miehen kanssa syömässä, saada imuroida rauhassa tai hakea viikon ruokaostokset Prismasta, laita ryhmään viesti. Se, ken ehtii, ottaa lapsesi leikkimään luokseen. Ilmaiseksi, ei kahvipaketteja, ei noloutta ja arkailua.  Se, kuka ei tänään jaksa ottaa muiden lapsia kylään, sanoo sen.
Jos ei onnistu kasaamaan ryhmää, voi sopia yhden ystäväperheen kanssa, että kerran kuussa kummankin perheen aikuinen/aikuiset saavat omaa aikaa yhden illan ajan.
Minulle ei ole mikään ongelma ottaa 1‒5 lasta meille hoitoon vaikka kolmeksi tunniksi. Kun lapsilla on kavereita, eivät he tappele sisarustensa kanssa ja kaikilla on kivaa. Kolme tuntia menee varsinkin yli 5-vuotiaiden kanssa tosi nopeasti, ja voi olla esimerkiksi uupuneen vanhemman jaksamisen kannalta todella merkittävä apu. Jo tunnissa ehtii hoitaa kaupungilla asioita yksin enemmän kuin pienten lasten kanssa päivässä. 

Kiitollisuudenvelka ahdistaa

Syödessämme sanoin ääneen sen, mikä minua 400 kilometrin päässä isovanhemmista asuvana mietityttää: jään aina kiitollisuudenvelkaan, jos pyydän apua naapureilta. Minun lapseni ovat usein siellä, mutta heidän lapsensa eivät tule meille hoitoon, koska he menevät vastaavassa tilanteessa isovanhempiensa luo. 
Kuulin, että huoleni on turha. Lapset ja isovanhemmat ovat mielellään yhdessä, joten naapurien apua ei tarvita. Kuitenkin naapurit ottavat omiani kylään, koska tuolloin kaikki lapset viihtyvät. Se huojensi. Uskallan kysyä toistekin apua. 
Kaikki lähellä olevatkaan isovanhemmat eivät jaksa, ehdi, halua tai pysty hoitaa lapsenlapsia. On sairautta, töitä, muita kiireitä. Tällaisetkin perheet hyötyisivät ystäväringistä, jossa avun pyytämisen kynnys olisi matala. 
Porukalla leikkipuistoon tai olohuoneen matolle rakentelemaan Legoilla ja sen jälkeen iltapala omien ja parin lisälapsen kanssa sujuu nopeasti ja kivasti, eikä ole mikään ongelma, kun on vaan itsellä voimia ja hyvä päivä takana. Samaan aikaan hoitolasten vanhemmat saavat jutella kokonaisia lauseita ja syödä ruokansa lämpinä ja jälkkärijäätelönsä kylmänä. Eikö kuulosta hyvältä! Miksi tällaisestä ei tekisi tapaa niin, että me sukulaisista kaukana asuvatkin saisimme kerran kuussa parisuhdeaikaa tai aikaa yksin?
Kerää teidän porukka vaikka lähipuiston hiekkalaatikon reunalla tai seurakunnan perhekerhon lattialla istuessasi! Uskon, että ryhmään liittyy monta helpottunutta ja innostunutta perhettä.
 

Lue myös

X