Yli pyykkivuorten

Silmien laserleikkaus

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
Muistan elävästi, miten en yhtäkkiä kuudennella luokalla nähnyt, mitä opettaja oli kirjoittanut taululle. Opettaja käski minun käydä tarkistuttamassa näköni. 
Seuraava muistikuva on optikkoliikkeestä, jossa seison kymmenien silmälasien edessä vanhempieni kanssa valitsemassa minulle laseja. Muistan hämmennyksen ja nolouden. En uskonut, että oikeasti tarvitsisin niitä. Olin kauhuissani huomiosta, jonka herättäisin koulussa lasit saadessani. Alussa unohdin silmälasit usein kotiin lähtiessäni aamulla kouluun. Lasit olivat likaiset ja aina vinossa. Joskus hajotin ne tapellessani siskoni kanssa. 
Lukioikäisenä opettelin käyttämään piilolinssejä vaihtelevalla menestyksellä. Muistan selkeästi vanhojentanssiesityksen, jossa minulla oli vain yksi
piilari. Toinen oli pudonnut ja kadonnut ja toinen oli väärinpäin ja
hankasi silmää kuin hiekka pikkareissa. Ei kiva!
12-, 13-, 16- ja 19-vuotiaana. (En ole ihan varma, mutta saatoin vaihtaa sukupuolta murrosiässä, hih.)
Talvisin ystävien suurinta hupia oli tuoda Hanna sisälle ja katsoa, miten lasit huurustuivat.
Pakkasella lasit jäätyivät naamaan kiinni. Kesällä piti valita lasit
tai aurinkolasit ja kärsiä joko ulkona auringosta tai sisällä vaikka
kaupassa kulkea aurinkolasit päässä. Toki laseja pystyi vaihtamaan koko
ajan, mutta aina se ei onnistunut. Aurinkolaseja ei tietenkään voinut
ostaa mistään halvalla, paitsi piilareiden kanssa käytettäviä.
Uimahallissa oli jo tarpeeksi draumaattista käydä siksi, että oli kasvanut tissit.
Siihen kun vielä lisäsi sen, että ei saunassa nähnyt, että istui tutun
vieressä ja tuttu ihmetteli, miksi en tervehdi tai vaihtoehtoisesti joku
tuntematon ihmetteli, miksi kyttään silmät sirillään hänen alastonta
vartaloaan yrittäessäni tunnistaa, onko hän tuttu, oli uimahallinautinto
ihan bueno. Puhumattakaan aikuisena uimisesta uimataidottomien
lasten kanssa, kun lasten iloiset vesiroiskutukset saivat piilarit
tippumaan tai lasit kastumaan ja toivat mukanaan lasten hukkumisen
uhkan. 

Kyllä minä pidin laseista ja useimmiten ulkonäöstäni niissä, mutta kyllä ne olivat hankalat!

Tänä syksynä tuli kaksi vuotta elämäni parhaasta ostoksesta. Ostin itselleni näkökyvyn! Laserleikkaus oli epämiellyttävä, mutta hyvin nopea, vain muutaman minuutin mittainen. Heti, kun nousin sängyltä istumaan, näin jo selkeästi. Toipumiseen meni vain muutama tunti. Jos saisin valita synnyttämisen, viisaudenhampaiden poiston, gastroskopian, papakokeen tai laserleikkauksen välillä, ottaisin jälkimmäisen ehdottomasti. Leikkaus ei satu, mutta tuntuu oudolta ja ehkä vähän pelottavaltakin. Otin etukäteen paljon selvää riskeistä enkä osannut pelätä niitä.
On ihan älyttömän hienoa heti aamulla nähdä selkeästi kaikki ympärillä. Saunassa istuminen ei ole enää kuin karhun pimeässä luolassa oloa vaan oikeasti nautinto. Näkee jopa saunan lämpötilan mittarista! 
Kuva Valokuvauspalvelu Markku Rintala.
Muistan joka päivä iloita näkökyvystäni. Katselen kaukana siintäviä puiden latvoja, liikennemerkkien tekstejä ja kaikkia niitä yksityiskohtia, jotka oikein hyppäävät silmilleni. Näen värejä, luontoa ja jo kaukaa ihmisten kasvoja. Enää eivät likaiset, huurustuneet, naarmuiset, liian heikot tai näkökentältä kapeat silmälasit haittaa elämääni. Enää eivät lasit haittaa pyöräily- tai ratsastuskypärän tai hattujen käyttöä.
Menisin heti tänään uudestaan. Vaikka leikkaus oli kallis, sain sillä itselleni näkökyvyn koko loppuelämäkseni. Vuosia kohti jakamalla tämä ihmisen näkökyvyn hinta on hyvin halpa. Jos mietit leikkausta, varaa se heti sen sijaan, että ostaisit vielä nämä yhdet uudet lasit. Miksi et tekisi sitä heti, jos pystyt?

Lue myös

X