Yli pyykkivuorten

Lapsia ei huolita ravintolaan Tampereella

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
Hyvä ravintolayrittäjä Sami Lappalainen. Luin Yle uutisten jutusta, että joihinkin Tampereella sijaitseviin ravintoloihisi eivät lapset ole iltaisin tervetulleita.

Halusin jo nuorena ison perheen. Olen aina halunnut äidiksi, olen haaveillut siitä jo alle kouluikäisenä. Halusin viisi lasta, mutta elämä näytti, että kolme on meille hyvä määrä. Olimme onnekkaita, kun saimme kolme aarrettamme.

Mikään maailmassa ei ole tärkeämpää kuin lapseni. Rakastan heitä yli kaiken. Vaikka välillä on raskasta, en kliseisesti vaihtaisi päivääkään pois. Muutamia öitä ja uhmahetkiä voisin vaihtaa, mutta noin niin kuin yleisesti en vaihtaisi mitään.

Me käymme lastemme kanssa usein ravintolassa. Opetamme heille käytöstapoja ja ravintolakulttuuria. Käymme usein esimerkiksi Rossossa, jossa on monipuolinen ruokalista, hyvät leikkipaikat ja kenties Suomen laadukkain gluteeniton ruokalista, josta 5-vuotias löytää hyviä vaihtoehtoja.

Hyvä Sami Lappalainen. Meidän molemmat isovanhemmat asuvat 400 kilometrin päässä. Meillä ei ole Pirkanmaalla muita tukiverkkoja kuin muutamat ystävät ja naapurit. Emme käy juuri koskaan missään kahdestaan. Olemme välillä todella väsyneitä. Parisuhde tarkoittaa yhdessä taiteltuja lakanoita ja yhdessä katsottua tv-sarjaa.

Muistan ajan, kun meillä oli puolivuotias, 5-vuotias ja 7-vuotias. Muistan, miten pääsin yksin kauppaan keskellä vauva-arjen pahinta sumua. Se tuntui kuin olisin päässyt viikoksi kylpylään yksin. Kassajonossa takanani olevan perheen lapsi pyöri ympärilläni. Voin kertoa: en hymyillyt lapselle. En jaksanut huomioida vierasta lasta millään tavalla.

Jos me pääsemme jonnekin kahdestaan, on takana viikkojen suunnittelu. On suuri kynnys pyytää ystäviltä apua menoon, joka ei ole pakollinen. Kun menemme ulos, avaamme kukkaromme – ja pohdimme, miten nuori tyttö pärjää lastemme kanssa. Vilkuilemme usein kännykkäämme ja jännitämme.

Toimittaessani kirjaa Ei kenenkään äiti, kertomuksia lapsettomuudesta (Atena Kustannus 2012) törmäsin usein ajatukseen hotelleista, joihin ei huolita lapsia. Moni lähti matkalle keskellä syvintä lapsettomuuden kriisiä esimerkiksi hoitojen epäonnistuttua. Arjen irtiotto ei onnistunut mitenkään uima-altaan reunalla perheiden iloa seuratessa. Lapseton hotelli oli pelastus hetkeksi.

Minun lapseni ovat minulle ihmeellisintä tässä elämässä. Vieras äiti tai isä: sinun lapsesi ovat sinulle ihmeellisintä tässä elämässä. Sinun lapsesi eivät ole minulle ihmeellisintä tässä elämässä. Omilla sanoillaan täysin voimin lastenlaulua laulava kaksivuotias on valloittava, mutta ei aina. Ympärilläni juokseva kolmevuotias on veikeä, mutta ei aina. Uhmaikäisen raivokohtaus on hyvin tuttu ja ymmärrettävä, mutta ei aina. Ei joka tilanteessa.

Joskus väsyn olemaan vain äiti. Joskus haluan olla myös puoliso ja rakastettu. Joskus haluan käydä treffeillä syömässä ravintolassa, jossa en rullaa pöytäliinaa pois ja siirrä maustepurkkeja, kynttilöitä ja kukkia viereiseen pöytään siksi, että seurueeni kenties muuten tuhoaisi ne (no, ei enää ole arkeani, mutta monen taaperoperheen arkea on). Jos me maksamme lapsenvahdille, että saamme olla hetken yhdessä avioparina, on meillä oikeus valita ravintola, jossa ei ole leikkipaikkaa eikä pöydän ympärillä juoksevia lapsia. Jos taas viemme lapsemme ulos syömään, opetamme heille käytöstapoja ja valitsemme ravintolan, jossa koko perhe viihtyy.

Hyvä Sami Lappalainen. Keskustelupalstoilla sinut on leimattu tunteettomaksi ja asiakkaasi julmasti valitsevaksi, mutta ajatustasi on myös kehuttu.

Hyvä Sami Lappalainen: Kiitos. Tulemme ravintolaasi heti, kun löydämme lapsenvahdin. Kiitos, että ymmärrät.

 

Lue myös

X