Yli pyykkivuorten

Lapsi vieraalle aikuiselle pallomeressä: Sinä kuolet!

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
pallomeri
pallomeri

Olimme viikonloppuna Ruotsin-risteilyllä. Olin Aavan kanssa leikkihuoneessa, jossa katselin, kun Aava hyppeli pallomeressä.

Pallomeren sisäänmenoaukossa oli aika korkea kynnys. Reilu parivuotias poika oli kiipeämässä pallomerestä pois, kun isompi, ehkä neljävuotias poika veti hänet väkisin kaksin käsin takaisin pallomereen. Siirryin lähemmäksi katsomaan, mitä tapahtuu.

Isompi poika kaatoi pienemmän selälleen pallojen päälle ja painoi niin, että pieni upposi ihan kokonaan pallojen alle. Kasvotkin peittyivät. Isompi poika asettui pienemmän päälle mahalleen rajusti niin, että pieni ei pystynyt liikkumaan ollenkaan. Ryntäsin pallomereen.

Nostin ensin isomman pojan pois pienemmän päältä ja sitten autoin pienen ylös. Sanoin isolle, että tuo ei ollut kivaa leikkiä, että noin ei saa tehdä. Kumpikin vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään.

Siirryin pois pallomerestä ja jatkoin sekä oman lapseni että näiden poikien, selkeästi veljesten, touhujen tarkkailua. Pojat kävivät liukumäessä ja leikkivät ihan nätisti.

Aava siirtyi hetkeksi leikkimään muualle, joten minäkin siirryin.

Kuolet tai lähdet – valitse!

Hetken kuluttua palasimme pallomeren luo.

Isompi poika töni jälleen pienempää ja painoi hänet taas väkisin pallojen alle. Koska taaskaan ei näkynyt poikien omia aikuisia lähellä, syöksyin jälleen pallomereen kuin toista pelleä karkuun juokseva pellehyppääjä hyppytornista uima-altaaseen.

Nostin pojat taas ylös ja sanoin tiukemmin, että noin ei saa tehdä, voi käydä vahinko, nyt pitää loppua.

Jäin istumaan pallojen keskelle poikien viereen. Vanhempi poika katsoi minua ja sanoi rauhallisella ja tavallisella äänellä kuin olisi sanonut jotain itsestään selvää, kuten että ulkona sataa vettä.

”Joko sinä kuolet tai lähdet pois täältä.”

pallomeri

Epäuskosta kiitollisuuteen

Katsoin poikaa enkä heti sanonut mitään.

”Joko sinä kuolet tai lähdet pois täältä. Valitse.”

”En valitse kumpaakaan”, sanoin rauhallisesti ja katselin poikaa, joka katsoi minua tarkasti, mutta mitäänsanomattomalla ilmeellä.

”Onko sulla ollut kiva risteily?” kysyin.

Pojan silmissä välähti ensin epäusko ja sitten jonkinlainen pieni kiitollisuus.

”On!” hän sanoi iloisella äänellä.

”Onko teillä kiva hytti?” kysyin.

”On! Mä nukun yläsängyssä!”

”Nukutko? Kiva!” sanoin. Juttelimme hetken jostain risteilyyn liittyvästä kivasta asiasta, en enää muista mistä. Juttelun jälkeen pojat jatkoivat ihan nätisti leikkejä.

Mitään hätäähän heillä ei ollut, joten en sen enempää miettinyt heitä, kun lähdimme leikkihuoneesta eteenpäin ostamaan karkkia ja muita tuliaisia. Toivon, että poikien vanhemmat olivat ihan jossain lähellä.

En nähnyt poikia enää risteilyn aikana, mutta mietin vain, että muistaako kukaan jutella tälle pojalle nätisti? Kysyykö kukaan mitä hänelle kuuluu? Meneekö aikuisten kaikki aika pienemmän, vielä vaipoissa olevan pikkuveljen hoitamiseen? Pitääkö isoveljen pitää silmällä pikkuveljeä? Kieltääkö häntä kukaan, ja jos kieltää, kieltääkö oikein?

Toivottavasti joku muukin aikuinen nosti pikkuveljen turvaan ja kysyi isoveljeltä, mitä hänelle kuuluu.

Lue myös

X