Yli pyykkivuorten

Kuinka paljon äitien kestävyyskuminauha venyy?

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
ruuhkavuodet

Blogeista ja Instagramista on ihanaa katsella kauniita ja siistejä koteja, sohvapöydällä auringonvalossa kylpeviä tulpaanikimppuja, tyylikkäitä kattauksia ja merkkivaatteissa tukat letitettyinä ja suittuina leikkiviä lapsia, tyylikkäästä ja kauniista bloggaajasta nyt puhumattakaan.

Blogeista saa vinkkejä arkeen ja voi lukea huumorin täyttämiä juttuja. Voi lukea vaikka mistä lapset tappelevat tai millaista on käydä gynekologilla.

Blogeista voi saada myös vertaistukea. Tässä tulee nyt vertaistukea, koska muuhun en nyt kykene.

Ruuhkavuosissa venytään joka suuntaan

Täältä ei tule tulppaaneja auringonvalossa, koska a) ei ole tulppaaneja, b) en näe auringonvaloa arkipäivinä c) rehellisesti sanottuna en jaksa edes yrittää ottaa blogiuskottavia kuvia nyt.

Lapsilla ei ole merkkivaatteita tässä kämpässä. Jokaisella lapsella sen sijaan on oma tyylinsä, johon ei juurikaan kysellä minun mielipidettäni. Ainakaan ulkovaatetyyliin, lue.

Tällä hetkellä tuntuu, että elämä tässä ruuhkavuosissa, mitä sanaa moni kuulemma vihaa, on jatkuvaa kuminauhana oloa.

Olen tässä miettinyt, että kuinka kauan ja kuinka pitkälle se kuminauha oikein venyy. Tuntuu, että vedetään ihan joka suunnasta. Voiko se katketa? 

Herätys kello 6.15, lapsi eskarin naulakoilla 7.30, töissä 8.15, kotona 17 tai jälkeen. Kun perhe on ruokittu ja keittiö siivottu, on kello jo 18 tai yli. Sitten pyykkejä, kirjastonkirjojen palauttamista, harrastuskuljetuksia, pienimmän kanssa lautapelimaratoneja, lomakkeiden täyttämistä, aikojen varaamista, laskujen maksamista… Ihan siis täyttä arkea.

Hyvää arkea, mutta niin kauhean täyttä. Välillä ihan liiankin täyttä.

äitiys

Muistettavaa, järjesteltävää ja sovittavaa

Kirjoitin vasta, että äitien täytyy muistaa niin paljon, että lähtee järki. Muistettavaa on ihan kauheasti!

Yleensä illalla viimeisillä voimilla muistaa, että niin huomenna tarvitaan ne rahat koulun retken maksamiseen, kasiluokkalaisen terveyskysely piti jo palauttaa, lapsi pitää ilmoittaa treeneihin, hammaslääkäriaika piti varata, huomenna on yhden kampaaja, oma lääkäriaika piti varata, pienimmän ravintoterapeutin määräämän ruokapäiväkirjan täyttäminen on kesken – ja pyykit ovat koneessa.

Lisäksi tuntuu, että ihan jatkuvasti on joku arviointikeskustelu, lääkäri- tai hammaslääkäriaika tai vähintään koulussa laskettelua, mihin tarvitaan välineiden takia lapselle kyyti kouluun niinkin sopivaan aikaan kuin 8.45, ja paluu kello 14.

Vaikka on onni ja siunaus saada olla perheellinen, niin välillä kiristää, että töissä tulee jatkuvasti miinustunteja esimerkiksi terkkarikäyntien takia. Ei, en olisi niistä pois mistään hinnasta, mutta kyllä, välillä väsyttää ja kyllä, perheen kaikkien menojen sovittaminen käy välillä työstä.

Pari päivää sitten laitoin koulusihteerille viestin, että minä muuten unohdin ilmoittaa lapseni kouluun, ja ilmoittautumisaika on päättynyt jo ajat sitten. Että Mother Of The Year täällä!

Hän vastasi, että et unohtanut, kyllä ilmoitit. Ehkä sitten unissani tai samalla, kun maksoin partioleirin osallistumismaksun ja koulun liikuntapäivän Unicef-kävelyn maksun ja luin Wilmasta 15 viestiä ja koelistat.

Arjesta selviytymistä

En ole vieläkään aloittanut kunnolla kuntoilua. Niin kuin Sami Hedberg sanoo kuntoilua käsitelleessä stand up -sketsissään, ei v*ttu välttämättä jaksa. Yritän olla ajattelematta sitä, että minun pitäisi jaksaa. Koska? Yölläkö?

En ole myöskään katsonut leffoja ja lukenut kirjoja, jotka haluaisin nähdä ja lukea.

Olen etsinyt Aavalle lämpimiä talvihanskoja joka perhanan kaupasta, joissa on kaikissa jo kevätmallistot – ja löytänyt lopulta hyvät omasta S-marketista. Ostin ensin eskarilaiselle hanskat kokoa 7. Tänään ostin samanlaiset, mutta sopivat: koko oli 2-3! En edes yritä jaksaa ymmärtää kokoluokittelun logiikkaa. Se on jotain korkeampaa tiedettä, johon äidin arjesta pehmenneillä aivoilla ei ylletä.

Olen yrittänyt selviytyä arjesta ja odottanut viikonloppua ja päivänvaloa. Olen toki nauttinut työstäni ja ihanista ihmisistä ympärilläni työpaikalla sekä tietenkin perheestäni.

Olen lennättänyt Aavaa polvieni päällä ja pelannut Namukakkua, Dominoa, muistipeliä, Afrikan tähteä ja Muuttuvaa labyrinttia.

Olen jutellut Henrikin kanssa Aku Ankan tarinoista ja Matildan kanssa kouluasioista. Olen vienyt lapsia luistelemaan ja tehnyt lumienkeleitä.

Olen lukenut Onnelia ja Annelia, Risto Räppääjiä ja Pulupoita ja Ponia niin, että en enää melkein osaa sanoa r-äännettä, tuota tyhmää kirjainta, jossa pallolla on jalat.

muuttuva labyrintti

Et ole yksin

Mikä on tämän tarinan funktio ja opetus? Opetus on, että jos siellä ruudun toisella puolellakin kuminauha venyy koko ajan, niin et ole ainoa. Ihan tätä samaa on aika monella muullakin. Ehkä joku muukin ajattelee, että ei vaan jaksais näitä perhanan ruuhkavuosia.

Ehkä se auttaa, että tietää, että jostain muustakin tuntuu, että elämä on tiskaamista, töihin lähtemistä, liian lyhyitä yöunia, oman ajan vähäisyyttä ja kiukuttelua. Ehkä jonkun muunkin märkä päiväuni olisi saada viettää päivä tai ilta yksin kotona.

Hyvin me silti vedetään, vähintään yhtä hyvin kuin Kikka Vaara. #oispakahavia

Toinenkin opetus on. Jos käyt ruokaostoksilla tai etsimässä kymmenestä liikkeestä talvihanskoja, niin muista ostaa itsellesi kotimatkalle suklaata. Koska niin minäkin teen.

ruuhkavuodet

Lue myös

Työssäkäyvän arki-illat ovat ihan liian lyhyitä

Lasten saaminen vaikuttaa yllättävällä tavalla työelämässä

Minusta on tullut paska mutsi

Ilta, jolloin kaikki karjuivat

Lue myös

X