Kuinka paljon koiraa voikaan rakastaa? Hyvää matkaa rakkain ystävä!
Se nosti maasta kävyn suuhunsa, heitti sen ilmaan ja syöksyi perään. Otti kävyn uudestaan suuhunsa, heitti ilmaan ja juoksi nappaamaan kävyn kiinni.
Se halusi olla aina ihan lähellä, mieluiten polvitaipeessa, pää oman ihmisen jalan päällä.
Se juoksi vinhasti, vaikka oli ihmisen iässä jo 119-vuotias.
Se tiesi, koska täytyy trimmata turkkia. Silloin se löytyi sängyn alta.
Kun sen turkkia trimmattiin tai kynsiä leikattiin, se ulisi kuin olisi ollut ihan yksin koko maailmassa. Kauhea kohtalo!
Se ei tehnyt pahaa kenellekään; se rakasti kaikkia.
Kun sen cavalier-ystävä kuoli, se etsi sitä hädissään kaikkialta kesämökiltä. Se oli varma, että ystävä oli unohtunut sinne edellisellä käynnillä.
Siellä missä muut olivat, sekin oli. Aina.
Kun tuli nukkumaanmenoaika, se seisoi makuuhuoneen ovella ja tuijotti merkitsevästi olohuoneeseen. Alkakaahan tulla jo sieltä nukkumaan, on jo myöhä, se viestitti.
Jos jonkun lipaston alle oli eksynyt murenakin herkkutikkua tai pienen pieni ruokanappula, se tiesi sen. Se tuijotti ja itki niin kauan, että oma ihminen lopulta löysi sen herkkupalan ja ojensi sille. Voi sitä juhlahetkeä!
Sillä oli oma paikka, jonne se meni heti, kun jäi yksin. Siitä huoneesta näki ikkunasta ulos ja pystyi tarkkailemaan, koska omat ihmiset tulivat.
Jos se näki leikkikentällä lapsia, se halusi heti sinne. Ehkä omat pienet ihmiset olivat siellä!
Sitten puhkesi epilepsia
Sitten tuli nivelrikko. Tuli sydämen vajaatoiminta. Kuulon alenema ja vehnä- ja kananmuna-allergia.
Tuli epilepsia.
Tuli paljon kohtauksia, jotka pelottivat ja itkettivät ihmisiä ja saivat sen ensin kouristelemaan ja sitten, kohtauksen lauettua, vaeltelemaan levottomasti ympäri kotia.
Oli paljon lääkityksiä.
Seitsemänkin kertaa yöllä piti käydä juomassa.
Tuli ehkä dementiakin; se ei enää muistanut, mikä taloista on se oma koti.
Jos sen päästi irti, se lähti vaeltelemaan kuin muistisairas mummo ikään, mutta sen vauhti ei ollut mikään rollaattorivauhti vaan tyyliä turbo. Vauhti hyvä, suunta väärä.
Se ei löytänyt enää ilman ohjausta kotiin, jonka lähes jokaisessa huoneessa oli sille varattu oma peti ja jonka jokaiseen sohvannurkkaan ja peiton alle se oli tervetullut. Koti, jossa sillä oli pieniä vinkuleluja, lämpimiä talvitakkeja ja herkullisimpia herkkuja.
”Tulitte oikeaan aikaan”
Sitten:
”Tulitte oikeaan aikaan. Sydän ei olisi enää kestänyt kauaa. Sydän on ihan loppu nyt. Kyllä tämä on oikea ratkaisu.”
Oli 17 vuotta ja 6 kuukautta.
Ja sitten on enää kotipihan lumihanki täynnä pieniä, niin rakkaita tassunjälkiä.
Kukaan ei enää tule yöllä polvitaipeeseen eikä laita päätä jalan päälle.
Mummolan kääpiövillakoira Roosa 2.9.2000-23.3.2018.
Kiitos kaikesta. Hyvää matkaa, sinua niin paljon rakastin.
Lue myös
Onnea 16-vuotias kääpiövillakoira
Onnea rakas 17-vuotias kääpiövillakoiramme
Kommentit
<3
Kommentit
<3
<3
Kauniisti kirjoitettu.
Oikea SNIFF.
No niinpä!